Oli paljon lunta.
Maailma oli luminen maa.
Silmänkantamiin kaikkialla oli paksu lumikerros maan päällä.
Harvat pienet koivut olivat latva mutkalla ja nimenomaan vain latva näkyvissä lumen pinnan alta.
Latu. Se kulki tunturin pintaa pitkin ylös päin. Sukset olivat ladulla ja matka kulki juuri ylöspäin.
Heitä oli viisi. Ranskalainen poika, ruotsalainen poika, norjalainen tyttö, ruotsalainen tyttö ja minä. Ranskalainen hiihti luistelutyylillä, minä perinteissellä.
Ranksalaisella oli kova hiki yrittäessään pysyä perässäni.
”Hiihtämisesi ei perustu taitoon,” sanoi ruotsalainen englanniksi seuratessaan minun ja ranskalaisen kilpaa. ” Se perustuu ihan vain voimaan ja kuntoon.”
” Kunto ja voima ratkaisevat,” totesin ja katselin miten sulavasti ranskalainen luisteli suksilla.
Vihasin luistelua.
Se toi liikaa mieleen luistimet ja ne kauhun päivät lapsuudessa, kun kaikki nauroivat luistelemiselle.
Minä en koskaan opettele luistelemaan.
Kuljimme ylös päin. Norjan tuntureilla on kumma ominaisuus. Sieltä löytyy aina kahvilan tapainen hirsihuvila huipun paikeilta. Noissa paikoissa on aina kuumaa kaakaota, joka maistuu niin hyvältä kylmän ulkoilman jälkeen, vaikka onkin hiestä märkänä.
Pikku hiki ei pakkasessa pahaa tee!
Lumi on ihanaa.
Merkinnät RSS-syötteenä