kuvia sanoilla

Teen Tunnustuksen.
Kyllä.
Täällä verkon pimeydessä, jossa vain mekaaniset koneet lukevat viestejäni ja etsivät niistä viitteitä mainonnalle. Täällä pimeydessä ja hiljaisuudessa voin tehdä tunnustuksen.
Kirjoitin Silmille kirjeen kauan sitten.
Se oli hyvä kirje. Muistan vain hämärästi tekstin, mutta tiedän rakenteen olleen täydellinen.
Täydellisyyteen on hyvä uskoa!
Koko kirje oli pelkkää valetta. Ei ihan täysin. Raamit olivat totta. Mutta muuten.
Halusin varmistaa, että rakkaustarinan alustani ei tulisi mitään. Halusin varmistaa sen heti alkuunsa.
Kirje oli paras menetelmä. Tietenkin höystin se muutamalla oppimallani rekvisiitalla, jotka paransivat mielikuvaa.
Ihminen ajautuu niin helpolla mielikuvien vangiksi.
Loin mielikuvia ja kätkeydyin niiden taakse.
Minä, kiltti ihminen, joka en halunut kellekään pahaa.
Myöhemmin – paljon paljon myöhemmin – kuulin sanat oven takaa, kun olin käynyt hakemassa Silmiä ja saanut kuulla, että hän ei ole paikalla.
” Pitäisikö meidän kertoa hänelle?” sanat tarkoittivat minua.
” Et kerro,” sanoi toinen ääni. ” Lupaa!”
Naurahdus.
” En kerro.”
Tiesin että olin lopullisesti onnistunut tavoitteessani. Se masensi minua, mutta olin myös tyytyväinen.
Tehty mikä tehty.
Masennusta kesti pitkään, mutta se uninui kaiken sen kootun kauheuden taustalla. Pikku asia.

Nyt tätä tunnustusta kirjoittaessani mietin, mikä oli se salaisuus, josta minulle ei pitänyt kertoa.
Oliko silmillä salainen poikakaveri. Vaihtoehto numero yksi.
Silmät pitivät naisista. Potentiaalinen vaihtoehto.
Olin ymmärtänyt sanat väärin ja Silmille ei saanut kertoa minun vierailustani. En usko.
En koskaan saa tietää.
Ikävää.
Mutta elämä on ikävää. Siihen pitää vain tottua.