kuvia sanoilla

Pöytä täynnä suomalaisia tomaatteja.
Kaupassa tietenkin.
Punaisia ja houkuttelevia tomaatteja.
Pidän tomaateista.

Astelen tomaattilaatikoiden luo ja napsaisen ranneliikkeellä muovipussin telineestä. Taitolaji. Vaatii tarkalleen oikeallaisen liikkeen, että pussi irtoaa käsiin.
Vanha nainen, sellainen jonka hiukset ovat vuosien vaalentamat; iho on vuosien rypistämä, mutta silmissä on vuosien tuoma huumori.
Kokemusta paljon enemmän kuin minulla.
Kokemusta paljonen enemmän kuin monilla muilla kaupan hahmoilla.
Vanhalla naisellakin on muovipussi kädessä.
Katsoo minua.
” Ja taas avamaan pussia,” hän sanoo minulle myötätuntoisesti.
Meillä on siis yhteinen ongelma.
Nämä muovipussit, joista puutuu reunasta mahdollisuus avata pussi näppärästi, vievät hermot. En siis ole ainoa ihminen, joka ajattelee näin.
Uskon että tiedätte millaisisita pusseista puhun.

Ne ovat niitä muovipusseja, joissa reunalla ei ole kaksitasoa helpottamassa avaamista. Jos tunnette muovipusseja, tiedätte mitä tarkoitan.

Ne ovat niitä muovipusseja, joissa ei ole minkäänlaista merkkiäkään, mistä pitäisi ottaa kiinni, jotta saisi pussin auki.

Ne olivat niitä muovipusseja, joita pitää höyrystetyillä käsillä pyörittää, jotta saa vähän väliä kiinni liittyneeseen suu aukkoon.

” Niin, tätä tämä on aina,” vastaan vanhalle naiselle.
Nainen hymyilee vastaukselleni.
” Nämä ärsyttävät,” hän sanoo.

Olen samaa mieltä.
Saamme kuitenki molemmat pussin suut auki.
Täytämme pussit kumpikin omalla tahollamme tomaateilla.

Yritän jälkikäteten muistaa vanhan naisen kasvoja.
En muista niistä kuin nuo mainitsemani rypyt ja hiukset – ai niin sellaiset silmälasit.
Siinä kaikki.
Mutta tomaatit olivat hyviä.
Ja pussikin joutui uusiokäyttöön.
Kuljetin siinä eväitä.