kuvia sanoilla

Olen pyörittänyt tätä muutaman päivän päässäni. Käännellyt ja pohtinut, miten tämän kirjoittaisi lyhyesti.
Sillä samalla lyhyellä tyylilläni, jolla yritän näitä pitkiä kertomuksia laittaa kokoon tälle blogille.
Pohdin kerronko sen auteettisena.
Tein joka aamuisen kahdenkymmenen minuutin kuntoilusessioni.
Katselin kuinka aurinko nousi taivanrannan takaa.
Kävin suihkussa.
Istuin hetken koneella lukemassa sähköposteja.
Luin kommentin.
Kirjoitin kommentin.
Ja lopulta tiesin.
Laitoin Within Temptatiota taustalle soimaan ja aloitin kirjoittamaan.
Tämä on tarina.

Auto.

Matias makasi sänkyssä hotellihuoneessaan. Hän oli aloittanut vuokra-asuntojen katselun sinä päivänä.
Onni että rahaa on tilillä.
Onni että vanhemmat olivat olleet puhelimessa avuliaita ja ymmärtäneet poikansa toivetta.

Matias katseli hotellihuoneen kattoa.
Katossa oli valkeita paneleita, kuten niin monessa muussakin hotellissa oli ollut menneen viikon aikana.

Kaikki hotellit olivat samanlaisia.

Matias sulki silmänsä.
Hän juoksi muistojensa viidakkoon.
Ei niitä muistoja paljon ollut, mutta jokunen sittenkin.

Nyt hänen mieleensä tuli Kari, eräs ADH- poika nuoruusvuosilta.
Villeiltä nuoruusvuosilta.
Karilla oli kaveri Heikki. Heikki oli varsinainen häntämies. Koko ajan kärkkymässä uutta naista.

Matiaksen kotikylällä, Jarkkosten talossa, oli poika. Niilo.
Niilolla ei ollut kaikki ihan kohdallaan.
Kevyesti sanoen.
Niilolla oli pahemman luokan mielitauti, jonka laji ei ollut koskaan Matiakselle avautunut. Niilo ei ollut rauhallinen ja täysjärkinen kuin syödessään lääkkeitä.

Ilman lääkkeitä Niilo ei todellakaan ollut täysipäinen ja melko väkivaltainen.
Suorastaan pelottava.

Niilo oli vanhempi. Outoa kyllä Niilolla oli ajokortti. Jos osaa käyttää autoa ja on liikenteessä turvallinen, kortti ei katso millainen ihminen on pään sisältä. Niilo oli lääkkeidensä kanssa turvallinen kuski.

Näin oli todennut valtiovalta ja niin oli hyvä.

Itseasiassa Niilo oli melko kiltti ja hyvä mies. Eli se että ei hallinnut itseään pään kemian takia, ei tee ihmisestä pahaa. Siellä pään sisällä saattoi vain ajoittain olla toinen tyyppi, joka oli toista mieltä maailmanmenosta.
Se ei suinkaan ollut Niilon syytä.
Siitä saattoi syyttää kohtaloa.

Se oli loppukesän aurinkoinen Torstai. Erään kirjailijan mukaan Torstai on toivetta täynnä. Tätä lausetta Kari mielellään heitti, vaikka ei ollut lukenut elämänsä aikana kuin korkeintaan mustanaamioita ja ei edes tiennyt kenestä kirjailista oli kysymys.
Kari oli 173 senttinen lihaksikas vesseli; 17-vuotias, mutta jo tutustunut kuntosalien painoihin ja nuorten musiikkin, sekä ravintoloihin, joista saattoi iskeä tyttöjä. Itse asiassa Kari oli tutustunut melkein 190 senttiseen heikkiin tyttöjen iskemisreissulla ja pojat olivat huomanneet yhdessä kuinka hyvää viina olikaan.

Heikki oli pitkään katsellut erään Ellun perään; Katarinteen Eliisa, mutta kaikille vain Ellu. Aina kun oli tilaisuus Heikki yritti olla ystävällinen Ellulle, mikä yleensä ei johtanut mihinkään.
Heikin maine oli tuttu monille, ja se ei ollut omiaan parantamaan hänen mahdollisuuksiaan.
Sinä toiveita täynnä olevana torstainan kaunilla Ellulla oli kuitenkin tärkeätä päästä lähikylälle. Tarkemmin sanottuna postiin.
Postissa oli jotain tärkeää.
Paketti jossa oli ulkomailta tilattu viulu.

Ellu oli jo pitkään kaivannut uutta viulua vanhan särisevän laitteen tilalle. Peräkylästä oli vaikeata saada viuluja, mutta tilaamalla kaikki lopulta onnistuu.
Nyt uusi viulu oli postissa.
Sitä oli heti päästävä soittamaan!
Mutta…
Mutta mutta…
Äiti ja isä eivät olleet kotona, kun ellu tuli kotiin ja löydi ilmoituksen saapuneesta viulusta.

Kävi niin että Kari oli kävelemässä Katarinteen talon ohi ja näki pihalta hermostuneena tulevan Ellun.
Pitkä tyttö.
Tummat kauniit hiukset.
Kauniit kasvot.
Kiva hoikka vartalo.
Kari ymmärsi hyvin, miksi Heikki oli Ellun perään.
Itsekin olisi ollut, mutta Kari ei kuitenkaan ollut pisteiden keräilijä kuten Heikki. Hän oli enemmänkin sekoilija.

” Hei,” Kari heitti moikat pihalta hermostuneesti tulevalle Ellulle.
” Mikäs tuollaisen ilmeen saa päälle.” Ellun normaalisti aika tasaisen näköiset kasvot olivat ahdistusta täynnä.

” Moi Kari,” Ellun silmissä välkähti,” Mie tarvitsen nopeasti kyydin postiin. Keksitkö mistä sellaisen voisi saada? Yritin soitella mutta kaikki ovat tähän aikaan töissä tai jossain.”
” Mikäs siellä postissa on?” Kari kysyi.
” Olen saanut uuden viulu.” Ellun silmissä näkyi iloa ja kasvoilta katosi ahdistus toviksi.
” Viulun? Eikö siulla sellainen jo ollut?”
” Oli oli, mutta se ei ole ollut aikoihin oikein kunnlla virreessä,” Ellu selitti,
” Ja tämä uusi olisi?” Kari kysyi.
” Kun sen virittää tietenkin, törppö” Ellu sanaisi. Karille oli aina helppo puhua.
Kari katseli maisemia.
” Näin Niilon kotosalla,” Kari sanoi tovin kuluttua.
” Herranjessus,” Ellu sanoi,” En mie sen jätkän kyytiin uskalla lähteä!”
Kari katsoi Ellua.
” Jos lähdetään sinne joukolla. Mie voin hakee Heikin kyytiin. Pidetään huolta, ettei siulle tapahdu mitään.”
Ellu nosti kulmakarvaansa.
Kaksi naisten miestä, yksi hullu ja minä, hän mietti mielessään. Uskaltaako?
” No, ok, mutta mie en kyllä lähde Niiloa hakemaan.” Ellu ilmoitti parin sekunnin kuluttua.
” Mie voin mennä,” Kari ilmoitti.” Mie meen hakemaan Heikkiä ja käydään kahdestaan ylipuhumaan Niiloa.”

Niilolla oli käytössään komea Saab. Karia oli pitkään haluttanut päästä ajamaan sellaista. Hänellä ei vielä ollut mahdollista ajaa luvallisesti autoja, mutta aina välillä jossain tien mutkassa poika sai kokeilla ratin takana olemista.
Se Saab näytti niin komealta laitteelta.
Nyt olisi tilaisuus.
Tilaisuutta piti käyttää hyväksi.
Torstai on toivoa täynnä.

Niilo asui ison tilan sivurakennuksessa. Päärakennus oli kylän komein puutalo. Punainen vankka kaksikerroksinen hirsistä kauan sitten koottu talo. Kartanomainen.
Niilon isällä oli rahaa.
Hän oli lääkäri.
Lääkäri jonka pojalle ei oltu suotu mielenterveyttä. Mutta tasan eivät käyneet elämän lahjat.
Harvemmin ne käyvät.

Kari oli käynyt hakemassa Heikin ja nuoret miehet koputtivat Niilon ovea. Poika katsoi tulijoita silmät suurina. Niistä näki heti, että kotona ei ollut vain Niilo itse vaan myös jotain muutakin. Siis kotona pään sisällä.

” Moikka!” Niilo sanoi.
” Hei Niilo,” Kari sanoi,” Voidaanko tulla sisään juttelemaan.”
Saivat tulla.
Juttelua.
Joki tovi.
Niilo haki sinä aikana yhtä sun toista tavaraa eri paikoista. Mumisi itsekseen. Kirjoitti itselleen muistilappuja.
” Postiin pitäisi päästä?” hän pyöritteli silmiään,” Minä kirjoitan tähän lapulle.”
” Postiin. Ellulla on siellä viulu paketissa,” Kari toisti neljättä kertaa,” Ja hän tarvitsee kyydin. Tuletko meille kuskiksi.”
” Ei muualle mennä kuin postiin? Ja tulemme takaisin heti?” Niilo kysyi toista kertaa.” Äiti ja isä eivät pidä jos menen ajelemaan viinan juontipaikkoihin.”
” Menemme vain postiin,” Kari sanoi mahdollisemman selvästi. Heikki istui jollain huoneen tuolilla kädet ristittynä pitkien jalkojensa väliin eikä sanonut mitään.
Näytti vain vähän tuskaiselta.
Puoli tuntia.
” Voin mie lähteä. Miun pitää löytää takki.” Niilo selitti.
” Mie voin etsiä siulle,” sai Heikki suunsa nyt auki, kun vihdoin oltiin päästy toimintavaiheseen. Hän loikkasi ylös tuolilta yllättävän ketterästi ja haki takin eteisestä.
Niilo katsoi tapahtumaa suurin silmin.
Karikin oli vähän yllättynyt kaverinsa nopeasta käyttäytymisen muutoksesta.
” Kiitos,” Niilo sanoi Heikin tuotua takin.

Niinpä kolmikko pääsi lopulta autolle. Auton avainkin löytyi Niilon takin taskusta ja ajettiin Katarinteen talolle.
Poimittiin Ellu mukaan.

Paketti odotti.
Viulu!
Jännitystä ilmassa.
Ellu takapenkillä. Heikki takapenkillä mahdollisemman lähellä Ellua. Kari etupenkillä mahdolisemman lähellä auton rattia.

Torstai on toiveta täynnä.

Postille oli parikymmentä kilometriä.
Ellu oli jännittynyt koko matkan.
Kärsimätön.
Heikki yritti yhtä kärsimättömästi jutella tytölle:” Onko se millainen viulu?” poika yritti kysellä.
Näihin kysymyksiin tuli aina tiuskaisuja takaisin:” On se sellainen.”
Mutta yrittää tietenkin aina voi.
Ja Heikki jaksoi koko matkan yrittää saada keskustelua aikaan.
Turhaan.
Päätä on kuitenkin kiva iskeä seinään.

Postin pihalle lopulta.
Niilolla kesti tavattoman kauan pysäköidä auto.
Hän oli tarkka.
Mietti ääneen kaikki liikkeitä joita tarvittiin, kun auto peruutti parkkipaikalle.
Taskupysänköinti on tärkeätä, vaikka mitään taskua ei olekaan ja muita autoja ei ole parkkipisteen lähelläkään.
On tärkeätä että neliöön mentiin sääntöjen mukaan.

Ellu paukutti sormiaan.
Heikki yritti saada itselleen pisteitä.
” Pysäytä vähän auto, Niilo,” Heikki sanoi, ” Niin Ellu voi hakea paketin sillä aikaa, kun parkeerataan.”
Niilo oli hämmentynyt.
Pysäytti kuitenkin auton.
Ellu loikkasi autosta ulos ja juoksi postia kohden.
Vihdoin suuri täyttymys.

Torstai on toiveita täynnä.

Paketti oli postissa.
Iso paketti.
Todella hyvin paketoitu.
Täynnä särkyvää tekstiä.
Näytti olevan ihan kunnossa paketti.
Tuntui painavalta, mutta sisällä oli kokopuinen laatikko suojaamassa viulua.
Ellu tiesi.
Hänelle oli kerrottu laatikosta.
Se kuului osana kauppaa.

Ellu rutisti viulua sylissään.
Kun Ellu palasi postista, Niilo oli saanut juuri auton parkeerattua.
Auton sisällä oli menossa keskustelu.
Kari puhutti Niiloa ja Niilo oli vähän vastaan kokoajan.
”… ei kukaan huomaa, jos ajan vähän tätä vähän. Pikku matka. Lupaan olla varovainen,” Kari selitti.
Niilo heilutti päätään.
” En mie kyllä tiedä,” Niilo selitteli.
Mutta kumma kyllä.
Kun Ellu oli päässyt takapenkille hymyilevän Heikin viereen, niin Niilo suostui vaihtamaan kuskinpaikan ja pelkääjän paikan sisältöä.
Kari pääsi ratin taakse!

Torstai on toiveita täynnä.

Kari ajoi varovasti. Hän oli huolellinen. Vaihtoi vaihteita taitavasti. Painoi jarrua. Sääkin oli hyvä. Oli sentään loppukesää ja satannut ei ollut viikkoon, joten tie oli hyvässä kunnossa.
Kari oli täynnä adrenaalia.
Hän painoi kaasua vähän enemmän, kun päästiin ulos postin taajamasta ja oltiin taas metsän suojaamalla tienosuudella matkalla kotikylään.
Kyllä Kari autoa osasi ajaa.
Osaa osaa, poika sanoi itselleen mielessään.
Hän katsoi hymyillen vierellään istuvaa Niiloa.
Silloin se tapahtui.
Auto lähti liikeeseen.
Ellu huudahti takana.
Auto lähti tekemään pyörettä.
Ellu takana huusi ja tarttui Heikkiin kiinni ja he painuivat syleilyyn, kun auto kääntyi kyljelleen aja alkoi tekemään volttia ilmassa.
Auto teki pari kierettä pellolla, joka onneksi oli tullut esiin mutkan takaa.

Onni onnettomuudessa, voisi sanoa.

Auto saatiin vaiheiden jälkeen hinattua pois paikalta.
Niilo valehteli, että hän oli ajannut, kun Kari oli luvannut järjestävänsä korvauksen auton kolhuista, joita oli tullut paljon.

Kari kertoi Matiakselle myöhemmin tätä tarinaa.
” Heikki tuli puhumaan sitten myöhemmin kanssani. Hän sanoi, että oli kerrankin ollut kiva halailla Ellua, eikä juuri ollut siinä riemussa huomannut koko kolaria.”
Heikki oli käynyt seuraavana päivänä moikkaamassa Ellua tavoitteenaan hyödyntää tilannetta loppuun asti.
” Voinko tehdä jotain hyväkseksi,” Heikki oli kysynyt ellulta, kun olivat olleet siinä Ellun kotiovella ja Ellun vanhemmat olivat olleet poissa. Heikki oli varmistanut tämän,” Oli aika raju se juttu eilen.”

Ellu oli antanut Heikille kirjaston kirjat ja sanonut:” Nuo voisit palauttaa. Se olisi kiva palvelus.”

Toiveilla ei ole enää perjantaisin tapana toteutua!
Matias oli nauranut tälle tarinalle Karin kanssa. Karia nauratti, vaikka joutuikin tekemään paljon töitä rikkinäisen saabin kanssa seuraavina kuukausina.
Mutta Kari olikin automekaanikko, joten harjoitusta homma tavallaan oli.
Karin isä ei tosin ollut tempauksesta kovin iloissaan, mutta.
Vahinkoja sattuu Torstaisin.
Toiveilla on myös tapana romuttua kovin helpolla.
Ei kaikilla.
Viulu oli tapahtuman jälkeen hyvässä kunnossa ja soi heleästi.
Mutta joillakin….