Talvi oli viikonloppuisin pimeä.
Lunta oli paljon. Iso kartano rakennus peltojen ja metsän siimeksessä oli hiljainen. Kun talolle tuli, niin piti ohittaa tilkkutäkkikoulu. Talo oli kuin isoista värikkäistä paloista koottu ja kokoon ommeltu. Se huvitti aina.
Noina viikonloppuina harmaan siniset silmät olivat maailman kaunein asia. Niiden lumossa saattoi elää ja tanssia.
Myöhemmin niiden varjossa saattoi kärsiä ja olla surullinen.
Miten silmät voivatkaan kiehtoa ihmistä. Mitä virheitä niitä kunnioittaessaan onkaan valmis tekemään.
Suklaata kylältä ja pimeässä tilkkutäkkikoulun ohi.
”Otatko palan?” silmät tarjosivat.
”Otan!” ilmoitin.
Miten kauan noista muistoista onkaan.
Kylmässä ja valottomassa ja lumettomassa metsässä ei ole silmien varjoakaan.
Huokaisu.
Syvä huokaisu.
Merkinnät RSS-syötteenä