Seinällä oli siipiä.
Ne olivat kehyksissä.
Isojen ja pienien lintujen kauniita siipiä.
Huone oli pikkuserkkujeni huone.
Sillä pienellä on paljon serkkuja ja pikkuserkkuja ja ties mitä serkkuja, jota nämä olivat sellaisia, joiden luona käydään harvoin.
Se pieni ei muistanut koskaan aikaisemmin käyneensä siinä asunnossa.
”… ottaa linnulta siivet, kun löytää sellaisen kuolleena. Nuo haahkan siivet otettiin linnulta, joka makasi rannalla kuolleena. Se oli jo pahassa kunnossa ja minä sanoin, että anna olla. Mutta ei. Hän alkoi operoimaan. Ja tulihan niistä sitten kauniit, vaikka aikaa se ottikin.”
” Paikanpäälläkö ne saa tuollaisiksi?” isä kysyi.
” Ei kyllä ne kotiin on aina tuotava. Siinä on kaikenlaisia vaiheita,” kertoi toisen perheen isä.
Se pieni katsoi siipiä hämmentyneenä.
Minäkin haluan tuolaisia, se pieni ajatteli.
Sielun silmin se pieni näki tulevaisuuteen.
Sillä pienellä oli valtava talo. Hirmuinen, jossa olisi paljon lintuja. Muuttolintujakin. Niillä olisi siellä paratiisi. Jokin talon järjestelmä huolehtisi, että linnut uskoivat muuttavansa syksyllä.
Koloseum, sillä pieni tuollainen talo ei voisi olla, hämäisi lintuja.
Täydellistä.
Ja tämä kaikki toteutuisi, kun siitä pienestä tulisi Biologi.
Biologithan pystyvät ihmeisiin.
Isä ei ikinä antaisi minun laittaa seinille siipiä, se pikkuinen tuumi sitten.
Minne ne edes mahtuisivat?
Maillä on niin pienet tilat, se pikkuinen murhehti.
Merkinnät RSS-syötteenä