kuvia sanoilla

Surfaan.
Hypin katsomassa muiden blogeja.
Luen kuinka nainen pettyy, kun varattu mies ei ehdikään käymään sinä iltana luonaan.
Miehellä on liikaa kiireitä muiden naisten kanssa.

Luen kuinka paljon ongelmia lapsettomuus tuo. Olen pahoillani. Itselläni ei ole lasta, mutta päätös on minun. Olisin tyytyväinen, jos joku lapseton loisi hyvän kodin sille lapselle, joten en ole saanut.

Luen runoja.
Minusta runot ovat kivoja. Vain vähän liian tiiviitä. Pidän ehkä enemmän proosasta ja olenkin mielestäni hyvä kirjoittamaan pitkää proosaa, kun vain haluan tehdän niin.

Tässä blogissa en halua tehdä niin. Se on valinta kysymys. Tässä blogissa ihmettelen mennyttä maailmaa.
Yai tulevaa.
Sääntöjä ei ole.
Paitsi sekavuus. Se on ehdoton sääntö numero yksi.
Ja tietenkin kirjoitusvirheet.
Tietenkin.
Jokaisella itseään kunnioitavalla lukihäiriöisellä kirjoittajalla on tekstissä paljon kirjoitusvirheitä, joita muut voivat pällistellä ja arvostella.
Aina on olemassa yksi, jonka mielestä itse kirjoittaa paremmin, eikä koskaan tee virheitä.
Se on juuri se lukihäiriöinen…

Monessa blogissa on kuvia.
Paljon kuvia ja isoja.
Joku ei ymmärtänyt, kun sanoin sanoilla kerrottavan tuhat tarinaa enemmän kuin sadalla kuvalla.
Totta.
Oletko ikinä nähnyt elokuvaa, johon olisi oikeasti saatu kaikki se sisältö, joka yhdessä kirjassa on.
Minä en ole, mutta jos sinä olet, niin onnittelen.

Ymmärsitkö pointtini?
Hällä väliä, jos et ymmärtänyt.

Blogeja on miljoonia. Niin monia, joissa puhutaan vaatteissa. Niin monia, joissa kerrotaan ruuista. Niin monia, joissa kerrotaan kirjoista. Aiheita riittää.
Ja minä kaiken keksellä.
Mistä minä kirjoitan?
Ei aavistustakaan.
Paitsi että sääntöjä ei ole tai on se yksi, jonka mainitsin.