kuvia sanoilla

Katsoin muistojen aaltoja.
Muistin hetkiä ihmisten kanssa.

Muisto eräästä ravintolasta hämeenlinnassa. Olimme siellä porukalla. Puutarhaopiston voimilla.
Juhlimassa.

Vai oliko se sittenkin vain vaivautunutta olemista toistemme kanssa.

En muista kuinka monta meitä oli. Monta. Monta tyttöä, Muutama poika.

Pieni kokoinen tyttö sanoi minulle, kun whitney houstonin kappale ”I want dance with some one whos love me” alkoi: ” Haluaisitko tanssia kanssani. Minusta se olisi kiva.” Hän oli hyvin pieni kokoinen. En tuntenut minkäänlaista vetoa häneen, mutta suostuin tanssimaan.
Aina voi tarjota toiselle unelmia jostain.
Hetkeksi.

Toinen ravintola.
Naantali.
Lapin lahden linnut pitämssä konserttia.
Oli Juhannus.
Kaikki joivat, jopa minäkin join silloin, koska olin allapäin. Olin päättänyt kokeilla juomista kerran elämässäni. Yhden ainoan kerran.
Se oli ensimmäinen ja viimeinen kerta, kun join itseni todella humalaan.
En nauttinut hetkestäkään.
Mutta lapin lahden linnut.
Istuimme pitkällä pöydällä aivan näyttämön edessä. Näyttämöllä oli kasana soittimia ja muuta rekvisiittaa.

Näytös alkoi.
” Hyvää iltaa arvoisa arvosteluraati,” linnut sanoivat meille, jotka istuimme siinä pitkän pöydän äärellä.
Kaikki käteltiin.
Paljon naurua.
Se oli niin mahtavaa silloin, vaikka olikin varmaan etukäteen keksitty tempaus. Pöytäkin oli siinä varmaan juuri tästä syystä.
Mutta hauska tempaus. Kätellä esiintyjät.

Kolmas ravintola-ilta.
Olin yhdessä kotikaupunkin isku paikoista.
Istuin pöydässä mielisairaanhoitajattaren kanssa. Ei mikään kovin hyvän näköinen tyttö. Mutta olihan juttuseuraa tylsässä ravintolassa.
Iskuravintolassa.
Muutaman sanan vaihdoimme.
Tyttö pyysi minua siirtymään paikasta A paikkaan B.
Teimme niin monta kertaa.
Mietin, miksi.
Yhdessä paikassa tyttö leikki silmillään yhden miehen kanssa. Tyttö oli humalassa minä en. Luuli, että olin typerä.
”Pitäisitkö laukkuani,” aikoi mennä pojan kanssa tanssimaan ja käyttää minua jonkinlaisena laukun pitäjänä.
Puristin päätäni.
” Ajattelin lähteä,” sanoin.
Tyttö meni ällikälle. Ei selvästi uskaltanut erota laukustaan.
Jätin istumaan siihen penkille yksin.
Pasmat olivat ilmeisesti menneet sekaisin.
Ulkona oli kiva ilma. Oli syksy ja minusta oli aina kiva kävellä syksyisin.

Muutama muistikuva ravintoloista.
On niitä jokunen lisää vielä. Sellaisia arvottomia, joissa on niin vähän elämää. Jotkut ihmiset elävät oikeasti. He ovat syöksyneet paikkoihin ja asioihin, joista kokemattomat myöhemmin voivat miettiä: tuokin jäi näkemättä.

Minä en ole kokenut asioita, joita monet ovat.
En olle koskaan ollut isä. En ole kasvattanut lapsiani. En ole kuunnellut öisin parkumista. En ole vaihtanut vaippoja. En ole lohduttanut, kun hampaat lähtevät ja uusia tulee. En ole auttanut selviytymään koulusta, auttanut läksyissä.
Minuakaan ei kukaan auttanut läksyissä, mutta minä olisin auttanut.
Minun muistoni ovat vaivaisia satunnaisia tapahtumia. Ne eivät ole pitkiä onnellisia kertomuksia, joissa kaksi ihmistä taistelee lastensa ja perheensä puolesta.
Muistoni ovat kuvia sieltä täältä.
Muistoni ovat kuvia paikoista, jotka voivat olla ekstoottisia, mutta kovasti arkisia.
Muistoni eivät ole tulista elämää, kuten heidän, joiden käsissä on rakkautta ja elämän henkäys.
Muistoni katoavat minun mukanani, eikä kukaan kaipaa niitä koskaan.

Niin vähän kuuluu elämään. Se vähä kulkee nopeasti ohi.