kuvia sanoilla

Seisoin kerran yliopistolla novelleja käsissäni professorin huoneessa.
Kauniita novelleita.
Yksi kertoi sammakoista.
Toinen kertoi pojasta ja jääkiekosta.
Kolmas kertoi tarinan menetetystä ajasta.

Olin kirjoitanut novellit nopeasti. Vähän tarkistanut sanoja. Yrittänyt löytää lukuhäiriöni tuotteita.
Mutta lukuhäiriön jos omistaa…
Lukuhäiriöstä ei koskaan pääse eroon, vaikka olen sitä kovasti elämäni aikana yrittänyt.
Joskus hautakiveeni hakataan teksti:
Eräs joka yritti parantua lukuhäiriöstä.

Seisoin siinä professorin edessä, joka oli lukenut novellini.
” Ihan kivoja kirjoituksia,” professori sanoi,” eikö ollut mukavaa välillä saada tuottaa jotain vapaammin tässä paikassa?”
” Oli,” sanoin, ” Pidän kirjoittamisesta.”

Ei mitään arvosteluja.
Ei mitään tuomioita.
Ei puuttumista lukuhäiriööni.

Se oli kannustava hetki.
Tuntui kuin joku olisi oikeasti ymmärtänyt tekstiäni.
Jokaisen kirjoittajan pitäisi saada joskus kokea hetki, jolloin kirjoitus vain hyväksytään sellaisenaan.
Luovuutta arvostetaan.

Luovuus on niin vaikea sana. Niin subjektiivinen sana.
Luova ei ole mitään objektiivista.
Jokaisella meistä on oma käsityksemme sanasta luova.

Minusta luominen tarkoitaa tekstiä, joka tuo lukijalle jotain sisältöä.
Minusta luominen on tekstiä, joka antaa lukijalle ja kirjoittajalle jotain.

Lukijan on hyvä lukea.
Kirjoittajan on mukava kirjoittaa.

Jos kirjoittajasta kirjoittaminen tuntuu puulta, niin onko teksti silloin lukijasta mukavaa. Kirjoittamiseen ei ainoastaan vaadita inspiraatiota. Pienellä inspiraatiolla ihminen saa millaista tekstiä vaan aikaan. Kirjoittaminen on parhaimmillaa, kun kirjoittaja on sanojensa takana ja nauttii niistä itsekin.
Ainakin minä kirjoitan itselleni ja yritän nauttia sanoista, joita lyön esille.
Tunnustan usein kirjoittavani nopeasti tavalla, joka yököttää itseäni myöhemmin.
Miten kamalan jäykästi ja huvittavasti sanottu. Blogi maailmassa olen toisinaan ihmetellyt, miten juuri noista teksteistä lukijat ovat pitäneet.

Ne on kuitenkin kirjoitettu sydämestä.
Ne ovat kuitenkin juuri minä
Ne olivat minun ajatusteni otteita.
Ne ovat olleet sisäisten prosessieni tulosta.

Olivat sanat millaisia vain, ne kertovat persoonastani jotain.
Sanat ovat ihmisen peili.
Sanat ovat sielun peili.

Luovuuden rajoja ei määrä professori, joka tekstin lukee.
Luovuuden rajat määrää lukija, joka tekstiä tutkii.

Tuon asian ymmärsin ollessani professorin huoneessa novelieni kanssa.
Oppiminen ei koskaan lopu.
Toivoin oppivani paljon asioita, matkatessani tämän blogin kanssa läpi muistojan ja ajatuksiani.
Ehkä opin jotain teistäkin tuntemattomat lukijani.
Hymy.
=)