kuvia sanoilla

Täytyy kävellä näin. Pieni lapsi sinisissä housuissaan marssii. Täytyy kävellä näin. Se heiluu. Katsoo suurin silmin mainosta, joka seisoo keskellä juna-aseman odotustilaa. Kurkkaa pienen tasanteen alle. Täytyy kävellä näin. Tepsuttaa lyhyin askelin suu täynnä hymyä. Pitkän huiskea äiti katselee ympärilleen. Hän on mainospylvään takana. Ei heti näe lastaan. Sitten pienokaisen punainen pipo kurkkaa pylvään takaa. …

Valokuva. Minun ottamani. Siinä on luminen liikennemerkki – kieletty ajosuunta, johon nojaa pyörä. Takana on polku, joka katoaa metsän varjoihin. Se naapurikämpän poika nauraa kuvalle. ”Tämä on ihan mainio,” hän sanoo. ” Tuo pyörä.” Poika nauraa kuollakseen. Katson kuvaa. Muistan kun otin sen. Epäilen että itsessäni on jotain vikaa, sillä kuva ei ole mielestäni erikoinen. …

Tilkkutäkkikoulun takana tapasin tyypin, jonka nimi on joillekin tuttu. Tosin näin vuosien jälkeen ehkä ei enää niin tuttu. Hän on jäänyt muistoihin. Tyyppi jutusteli kanssani siinä piharaitilla saapuessaan; niiden korkeiden koivujen kupeessa; siihän hiekalla kartanon pääoven edessä. ”… Onko täällä jotain aikoja, jolloin pitää ilmestyä kämpille. Jos on jossain ja sattuu nimittäin käymään flaksi?” Hymyilin. …

Sumua ja usvaa. Satoi vettäkin. Ilma saattoi olla aurinkoinen sää paikallisella mittapuulla. Se oli Doverin linna, kuuluisien kalkkikivirantojen lähellä. Ei mikään ihmeellinen paikka. Pieni turistirysä, jonka pihalle oli tehty keskiaikainen näytös. Olin ainoa ystäväni kanssa matkalla junalla – sitä kutsuttiin Interrailaamiseksi. Istumista ikävillä penkeillä, nälkää, uusia maisemia ja kinastelua, minne mennään seuraavaksi. Se oli näytös. …

Uteliaisuus kohoaa silmänurkkien takaa ylös. Uteliaisuus on melkoinen veijari. Se yrittää selvittää salaisuuksia. Se yrittää ymmärtää asioita. Se imee itseensä salaisuuksia. Kertokaa minulle salaisuus. Luitko juuri sinä tämän tekstin. Sano HEP! kommenttiin, jos niin teit. Jos olet verkkobotti, niin voit myös sanoa ROB!, jos osaat. Jos olet NSA:n vakoiluohjelma, sano vai Secret! – tiedän silloin, …

Teen Tunnustuksen. Kyllä. Täällä verkon pimeydessä, jossa vain mekaaniset koneet lukevat viestejäni ja etsivät niistä viitteitä mainonnalle. Täällä pimeydessä ja hiljaisuudessa voin tehdä tunnustuksen. Kirjoitin Silmille kirjeen kauan sitten. Se oli hyvä kirje. Muistan vain hämärästi tekstin, mutta tiedän rakenteen olleen täydellinen. Täydellisyyteen on hyvä uskoa! Koko kirje oli pelkkää valetta. Ei ihan täysin. Raamit …

Pöytiä oli monia riveissä. Kaikilla niillä oli nappuloita. Kaikkien pöytien vierellä oli kello, joka hakkasi: tiktaktiktak Kellon punainen nuoli oli odottamassa, että joltakulta loppui aika. Se oli ahnas tuomari, joka määräsi voitosta. Kierros oli ohi. Voittaja ja häviäjät olivat selvinneet. Istuin sivummalla ja olin heikkona. Kello oli jo paljon. Se pitkä kaveri sanoi jotain; se …

Olin tunteiden huumassa. Ajattelin vain silmiä. Tunnista toiseen. Olin kokenut ilmiötä ihastuminen, mutta tämä oli paljon enemmän. Tällä ilmiöllä oli pelottava nimi. Rakastuminen. Miten saatoin olla hänen kanssaan enemmän aikaa. Istuin siinä pieneessä makuhuoneessani ja mietin pöydän äärellä nimeä. Kirjoitin kirjoituskoneella tekstiä itselleni, mutta mieleni oli levoton. Tämä päättyy vain surkeasti tiesin. Tämä on sellaista …

Siellä todella kaukana. Kun taivalletaan muistojen huoneiden äärilaidoille. Aika oli kolmatta ja neljättä kouluvuotta. Se oli silloin, kun minulla oli koulun ulkopuolella kavereita, jotka koulussa eivät koskaan tunnustautuneet ystävikseni. Kolmi kolmen H: jengi – minä ja kaksi muuta. Oli Pelejä – muita kuin se kolmenkymmenkahden nappulan lauta peli kaksivärisellä ruudukolla. Oli Juttelua – siellä ja …

Jymmmmm….. Jymmmmm….. Olen kaivamassa muistoja. Siirrän asioita syvemmällä olevien päältä. Ne jymisevät pyörillä sivuun suuren salin toiselle puolelle. Niiden alla on asioita, joita en ole hetkeen miettinyt. Kuvia päätöksistä. Erityisesti se vuosi tilkkutäkkikoulun takana. Se tuntuu painostavan minua enemmän kuin sen pienen elämä. Jymmmm…. Jymmmm…. Ahdistusta. Menetettyjä asioita. Totuuksia elämästä. Olin ollut niin naivi ennen …

Kasvot televisiossa. Suuri muutos, se joka puhutti niin monia, oli tuonut kasvot kaikkien silmille. Se tuttu aikojen takaa puhui toimittajalle. Moneen otteeseen. Mieleeni nousee muistikuva. Olemme liftaamassa pois armeijasta. Rekka otti meidät kyytiinsä ja se puhui kuskille. Sillä oli puheentaito, joka minulta puuttui. Minäkin sanoin jossain vaiheessa. ”Mitä sulla on kyydissä?” Se tuttu puristaa päätään. …

Hevonen loikkaa sotilaiden yli. Lähetti iskee viistosti. Kuningatar hallitsee lautaa. Torni turvaa kuningasta. Se On Shakki! Kuningasten peli, jonka säännöt se pieni oppi joskus silloin, kun oli pienen pieni. Isä pelasi sitä veljen kanssa. Isä pelasi sitä sen pienen kanssa. Niin monia pelejä on maailmassa, jotka ovat tuoneet hyvän mielen, mutta niin moniin piireihin, joihin …

Kirjoitan tumman ruskeassa huoneessa. Tumman ruskea pöytä. Tumman ruskeat kirjahyllyt. Musta videotykki ja elokuvia, elokuvia ja elokuvia. Katson ikkunasta ulos. Siellä on talvi, joka näyttää kesältä. Hieman lunta. Näöksi. Sille pienelle äiti aina kertoi, miten paljon oli ollut lunta syntymävuosinaan. Niitokset olivat olleet korkeat kuin pieni auto. Niihin oli upponut. Se pieni oli nauttinut lumesta. …

Kerran olin pikku lätäkön reunalla Psykon kanssa. Se oli sellainen pikkuruinen lampi, joka syntyi aina keväällä eräälle tyhjälle tontille. Psyko halusi testailla, miten kivet pomppivat veden pinnalla. Hän halusi olla parempi kiven heittäjä kuin minä. Kivi iskeytyi yllättävästi jalkaani. Se sattui. Tuskin pystyin kävelemään. ”Älä yhtään viitsi,” Psyko sanoi, ” Liikkeelle siitä. Nyt pitää liikkua …