kuvia sanoilla

Tapahtumilla oli samansuuntainen juoni aina.
Se pieni seisoi metsässä.
Hän hengi puiden tuoksua; mittaili maassa kuivaavien neulasten kuivaa ratinaa jalkojen alla; nautti vihreän jäkälän loisteesta ja niistä muurhaisista, jotka keskustelivat jäkälämättäällä keskenänsä.

Usein jossain männyrungon suojissa oli yksinäinen käpytikka, joka hakkasi puuta ruokaa etsien.
Tok Tok Tok.
Varovaisesti ja empien.
Välillä puunrungon takaa sitä pientä vilkaisten.
Oliko tämä jo mennyt menojaan?

Ei ei, ollut mennyt.

Se pieni tähyili aina puita.
Se pieni etsi niistä jotain uutta ja mielenkiintoista.
Se pieni oli kamalan utelias.

Jotain liikkui puussa.
Tuntematon ääni.
Mikä pitää tuollaista ääntä.
Ääni oli aina ratkaiseva. Ääni laukaisi tapahtuma ketjun. Ääntä seurasi piiloleikki.

Kiikari ylös ja tähyämään puun latvaa.
Mitä näkyi? Oliko lintu tuttu. Mikä lintu tuo oli?
Mukana lintukirja. Kirjaa piti selata ja yrittää varmistaa tunnistus. Samalla oppi uuden äänen.

Näitä tapahtumia käytiin siellä hyttysten ja kärpästen ja paarmojen maassa lukuisia kertoja läpi. Joskus ympäristö vaihtui.
Oltiin soistuvalla lammella ja kaislikon seassa ui tuntematon vesilintu, jota piti hiljaa rannan suojista tarkkailla.

Joskus se pieni otti kuvia.
Isä oli opettanut sille pienelle järjestelmäkameran käyttöä.
Se pieni oli ylpeä taidoistaan.
Se pieni saattoi katsella löytöjään pöydän äärellä ja miettiä: minä sain sinut tähtäimeeni.

Se pieni piti linnuista.
Niiden kanssa oli mukava liikkua.
Sillä linnut merkitsivät sille pienelle menemistä sinne sun tänne ja tuonnekin vielä.

Aikojen saatossa lintukirja kului puhki, mutta se oli vain merkkinä suuresta rakkaudesta tälle yhdelle harrasteelle; yhdelle monista sen pienen rakkauksista, joilla hän tasoitti sitä tuskaa, jota koulun seinät toivat tullessaan.