kuvia sanoilla

Siellä todella kaukana.
Kun taivalletaan muistojen huoneiden äärilaidoille.
Aika oli kolmatta ja neljättä kouluvuotta.
Se oli silloin, kun minulla oli koulun ulkopuolella kavereita, jotka koulussa eivät koskaan tunnustautuneet ystävikseni.
Kolmi kolmen H: jengi – minä ja kaksi muuta.
Oli Pelejä – muita kuin se kolmenkymmenkahden nappulan lauta peli kaksivärisellä ruudukolla.
Oli Juttelua – siellä ja täällä.
Oli kirjojen lukemista – juoksimme kirjastoautossa ja kilpaa luimme teoksia.
Oli leikkejä – parhaiten muistan taskulamppu leikin pimeinä syys ja talvi-iltoina, jolloin yksi piilotteli ja koko korttelin lapset etsivät häntä.
Oli lennokit – tehtiin lennokkeja, joista pisimmälle menevä oli voittaja.

Paras lennokki oli sillä puutalon pojalla(typerä nimi, sillä melkein kaikki kaverini asuivat puutaloissa).
Sen superlennokki voitti aina.
Pieni paperilennokki, jossa kuulema oli taian omaiset taitokset.
Käytin monia iltoja luodakseni paperista samanlaisen.
Mikä oli tuon lennokin suuri salaisuus?

Joitakin vuosia myöhemmin kuulin tarinan:
” Siskoni sanoi minulle, miten lennokki lentäisi kaikkein pisimmälle. Se taittoi kiven lennokin sisään.”
Minua suututti, vaikka aikaa oli kulunutkin jo paljon.
Olin ollut naivi.
Olin uskonut, että ihmiset pelaavat reiluin kortein.
Eivät ne pelaa.
Eivät edes mukavat ihmiset.
Miksi ihmiset haluavat olla kieroja toisilleen.

No tuo muisto on mukava kaikkien niiden ahdistavien seassa.
Hän oli kuitenkin yksi niitä, joita saatoi kutsua ystäväksi kerran.
Nuo pari vuotta kaiken keskellä, koulun ulkopuolella. Ne olivat ihan hyvää aikaa; aikaa, josta löytyisi kivoja tarinoita paljon;tarinoita, jotka laimentavat sitä pahuutta kaiken keskellä.