Se pieni piirsi kirjaimia paperille koulun lyijyikynällä. Hän teki ainetta syvässä hiljaisuudessa – tai hermostuneessa hiljaisuudessa. Kaikki luokassa kirjoittivat.
Päivän paras hetki.
Ehkä koko viikon paras hetki.
Piirtää kaunokirjaimia paperille ja kertoa tarina, jonka opettaja myöhemmin lukisi.
Ikävää olivat ne punaiset viivat.
Aina yhdyssanat.
Aina kaksoiskonsonantit.
Vaikka kuinka se pieni yritti, niin koskaan hän ei onnistunut olemaan täydellinen. Aina virheet olivat mukana. Aivan kuin ne pitäisivät kädestä.
Kaunokirjoitus oli kuitenkin mukavaa. Se ei ollut nopein tapa kirjoittaa, mutta kaunein tapa kirjoittaa. Kaiken piti aina kirjoitaa hyvällä käsialalla ja kaunokirjoituksella. Ei tekstaten, sillä tekstaaminen oli rumaa.
Näin opetettiin.
Katsoin uutisia.
Kaunokirjoitus kuopataan.
Silmäni levisivät selälleen.
Miksi?
Jotta rahoja säästetään?
On totta, että en ole kaunokirjoittanut juuri mitään koulun jälkeen, vaan käyttänyt kirjoituskonetta tai tekstinkäsittelyohjelmia tai peräti tekstannut. Mutta kaunokirjoittaminen oli kaunista.
Tulee sääli lapsia, jotka eivät osaa enää lukea kaunoa.
Se pieni löysi aikoinaan raamatun.
Lähellä kotia laitettiin eräs puutalokokonaisuus maantasalle. Lapset juoksivat autioissa taloissa tutkimassa ja keräsivät vanhoja metallisia avaimia, jotka näyttivät niin hienoilta.
Eräästä vintistä se pieni löysi raamatun, jossa oli vanhaa kirjoitusta.
Muistatteko, sellaista painojälkeä, joka näyttää kaunokirjoitukselta, mutta on hienompaa – galligrafian tapaista.
Äiti kertoi, että heille oli aikoinaan koulussa opetettu tätä tapaa kirjoittaa.
Maailma muuttuu. Kirjoitustavat katoavat ja uusia tulee tilalle.
Kulttuuri ei enää muista historiaansa ja lapset menettävät isiensä taitoja.
Se on laki.
Ikävä laki, mutta kaikkea ei voi säilyttää.
Kaunokirjoitus on kuollut.
Minä käyn haudalla ja vien kukkia.
Lupaan sen!
Merkinnät RSS-syötteenä