kuvia sanoilla

Teen pienen poikkeuksen ja hyppään pois tyylistäni toviksi, jotta voin kertoa tarinan. Tarinan nimi ei ole yksiselitteinen asia, vaan sinänsä jo paradigma. Tarkoituksena on pohtia, kuka oikeasti tarinassani on kana-aivo. Mutta ei mennä asiaan ennen kuin olen naputellut kertomuksen ylös. Kun se on maalattu blogin seinälle, jokainen voi ottaa kantansa – ja ne jotka vain katsovat elämää lasittunein silmin, voivat jatkaa samalla linjalla. Eli mikään ei juuri muutu.
Se oli johdanto tarinaan.

Tämä tapahtui yhtenä niistä kuumista kesistä, joina sanomalehdissä näkyi sellaisia artikkeleita kuten:
” Bikini käyttö pyörätiellä pitää kieltää!”
tai:
” Nuoret bikiinipukeiset naiset aiheuttavat vaaratilanteita liikenteessä.”
Näitä kuumia kesiä oli pitkänä helminnauhana, ja ne kirjoivoitti ensi kertaa vakavasti keskustelua ilmastonmuutoksesta, sillä Suomi ei ollut kovin hyvin tottunut hiostaviin kesiin.
Olin töissä eräässä taimimyymälässä. Siirsin taimia paikasta a paikkaan b. Kastelin niitä. Laitoin avojuurisia ruusuja muovipusseihin, joissa ne näyttivät paljon paremmilta – ja todella kestivätkin paremmin ulkona olemista, koska niiden juuret saattoivat kasvaa. Kostea turve oli elämän ehto noille ruusuille.
Myymälässä oli paljon mukavia työntekijöitä, ja paikasta voisi kirjoittaa kirjan tai pienen televisiosarjan. Olen varma, että Salattujen elämien juonta voisi kohentaa monella tavalla tuon myymälän ihmisten kohtaloilla. Mutta en ole tässä kirjoittamassa heistä kaikista. Kirjoitan vain yhdestä. Farkkuihin pukeutuneesta aika tavallisen näköisestä tanttamaisesta opiskelijatytöstä. No ehkä tanttamaisuus oli liioittelua, mutta hän oli ulkonäöllisesti perin tavallinen. Vartalo suora, hiukset vaaleat, kiharat, silmälasit ja v-kasvot. Leuka ei ollut siro, vaan sellainen tavallinen tönkkö.

Aika huomaamaton. En juurikaan kiinnittänyt hänen huomiotani, ennen kuin kesän kääntyi loppuun ja teimme jonkun verran työtä yhdessä. Huomasin, että tytöstä oli mukava kuunella minua. Hän suorastaan ahmi sanojani laittaessamme avojuurisia taimia koneellisesti muovipusseihin – tavalla, johon olin silloin tällöin ennenkin kiinnittänyt naisten tekevän puhuessani heidän kanssaan. Se oli imartelevaa, ja innoistuin puhumaan hänen kanssaan enemmän.
Viimeisenä työpäivänäni oli kastelemassa taimia myymälän etuosassa päivän loppupuolella. Tämä neito marssi hieman paremmassa meikissä myymälän peräpuolelta ohitseni ja sanoi: ” Hei sitten sinä älykäs poika”
Yksi nainen vähemmän elämässäni ajattelin ja jatkoin työtäni.
Seuraavana päivänä alkoi parin viikon lomani, ennen kuin suuntasin jatkamaan opiskelujani.
Kului viikko.
Hiljainen lainehtiva viikko, jonka aikana todennäköisesti kävin elokuvissa; kaverin tykönä pelaamassa jotain tietokone peliä; maleksin; yritin kirjoittaa; yritin piirtää sarjakuvia – ja varmasti kävin pelaamassa paikallisissa kerhoissa shakkia. Ainakin pikashakkia, joka noina aikoina oli mukavaa.
Viikon puolessa välissä tuli puhelu. Aika yllättävä, enkä ollut odottanut sellaista lainkaan.
Se tuli siltä arkipäiväiseltä tytöltä.
Hän esiteli itsensä ja asia oli yksinkertainen.
” Tulisitko syömään mun tykö?”
Tietenkin suostuin, koska olen mies ja nainen kutsuu minut syömään. Mutta näin jälkikäteen ajatellen, minun ehkä olisi pitänyt sanoa ei tyyliin:” Miksi tulisin?” Mutta tuo ei olisi edes mielikuvitksessani juolahtanut mieleeni. Lähinnä koska olen kiltti ihminen. Kun minua pyydetään syömään, niin luulen, että suostun aina, ellei tiedossa ole jotain kammottavaa.
Nyt en aistinut mitään kammottavaa, joten suostuin.
Muistan, että hän sanoi seitsämäksi. Olen melkoisen varma kellon ajasta, mutta tunnustan muistin joskus ihmisellä pettävän.
Tuo syömishetki oli muutamaa päivää myöhemmin ja näin vähän vaivaa, että pukeuduin hyvin. Oli kuuma päivä. Olin tapani mukaan aivan liian ajoissa liikkeellä, joten kulutin pitkän tovin kävelemällä sinne sun tänne epämääräisesti. Hikoilin päivän kuumuudessa.
Tyttö asui opiskelijakylässä. Yhdessä punaisessa tiilirakennuksessa. Olin kerran aikaisemmin vieraillut yhdessä noista asunnoista. Olimme käyneet jonkun epämääräisen kaverin kanssa katsomassa tämän siskoa. Se oli ollut lyhyt vierailu ja olin saanut käsityksen, että asunnot todella olivat melkoisia soluloukkuja.
Mutta sellaisessa minäkin asuin noihin aikoihin. Hieman vain toisaalla.
Olin tarkalleen seitsämältä tytön ovella. Hän näytti ärtyneeltä.
” Luulin että et tulekaan, ” hän sanoi, ” Tein hikipäissäni ruat ja sitten et tullukaan kuudelta.”
” Luulin että seitsämältä,” sanoin. Hyvä aloitus illalle.
Tyttö oli kasvissyöjä. Pientä mökötystä oli ilmeessä, kun hän lateli solun keittiössä minulle epämääräistä kasvisruokaa eteen. Tunnustan. Ei kovin hyvää, mutta näyttelin osani hyvin. Olin ystävällinen.
Juttelimme.
Ensimmäinen asia jonka hän sanoi oli:” Ystäväni sanovat aina, että ylipukeudun,” tällä hän viittasi mielettömän paljastavaan asuunsa joka sopi hänelle hyvin. Se sai tytön näyttämään meikin kanssa oikeasti ihan kauniilta. Kauniimmalta kuin oli. Ilkeästi sanottu, mutta totta. ” Mutta minusta on vain mukava pukeutua. ”
Tyttö opiskeli sosiaalipolitiikkaa.
” Äitini on sosiaalijohtaja,” hän kertoi minulle yhdessä välissä. ” Unelmoin että jonain päivänä pääsisin tekemään samanlaisia hommia.”
” Äitinkin aina kutsuu ihmisiä luoksee juttelemaan,” Tyttö kertoi, ”nytkin on yksi tyyppi, jota hän yrittänyt päästä jutustamaan, mutta ei ole onnistunut.”
Sain tuosta kommentista sen kuvan, että tyttö oli vain halunut jutella kanssani. Vaikka vaistoni sanoikin, että kyseessö oli ihan jokin muu asia, niin olen luonteeltani sellainen, että otan linjakseni valitun suunnan. Jos tämä oli pelkkää jutustelua, niin en edes suunnitellut alkaa lähentelemään tätä kauniisti itseään vaatettanutta naista.
Joten koko ilta meni juttelemisen merkeissä.
Toinen solun asukas oli lomalla ja asunto oli aivan meidän kahden käytössä. Hän kertoi toisesta asukista jotain, mutta jälkikäteen epäilen, että nämä kaksi eivät todennäköisesti tulleet kovin hyvin toimeen, sillä tyttö muutti myöhemmin yksin asumaan lähellä yliopistoa.
Meni myöhään.
”Jää vaan yöksi,” tyttö sanoi, kun olin lähtemässä todella myöhään kohti kotiani. Joskus puolen yön jälkeen. ” Hän taikoi lattialle patjan esiin.”
” Minulla on outo tapa pukeutua ennen nukkumaan menoa,” tyttö sanoi ja sataprosenttisesti valehteli. En uskonut sanakaan. Minua ihmetytti lähinnä, että vaikka asuin suhteellisen lähellä, niin miksi hän oli halunnut minun jäävän yöksi, jotta voisi itse pukeutua farkkuihin ja paitaan eikä yöpaitaan? Mutta en maininnut tästäkään, vaan annoin olla.

No tapasimme varmaan pari kertaa tämän jälkeen. Äärimmäisen lyhyesti ja sekavasti. Toisella kerralla kävin katsomassa häntä uudessa asunnossa, joka oli aivan sekaisin muuton jäljiltä. Emme juuri puhuneet, vaan tyttö painui jonnekin todella tärkeälle asialle.
Toisella kerralla olin suruissani. Tyttö tuli luokseni ja puhui minulle uskonnostaan – hän oli mormoni. En muista enää syytä, miksi olin alla päin.
Kolmas kerta.
Se oli epämielyttävä.
Se tapahtui useita viikkoja myöhemmin.
Koska uskoin tytön olevan lähinnä ’kaveri’, ja minusta oli mukava muistaa niitä vähäisiä kavereita, joita minulla oli – laitoin hänelle kortin. Tyttö oli lomailemassa kotonaan, kaukana keskisuomessa. Aika iroonista näin myöhemmin ajatellen, mutta ironian lajia en mainitse tässä blogissa.(Enkö olekin ilkeä). Se oli ihan yksinkertain pikku kortti. Ei mitään erikoista.
En muista kuinka kauan meni. Se oli varmasti jokin viikonloppu, sillä viikolla olin opiskelemassa.
Tuli puhelu.
Puhelun ydinsanoma oli tämä:” Olin kamalan yllättynyt, kun sain sinulta kortin. En ollut ajatellut sinua lainkaan.”
Ja selitystä, josta selvisi, että hän ei ollut kiinnostunut tuntemaan minua.
Onko mahdollista, että joku ihminen voi sanoa noin minulle? En käsittääkseni ollut ollut vaivaksi. En ollut yrittänyt mitään. Vai johtuiko koko juttu nimenomaan siitä, että minun olisi pitänyt vain käyttää tätä tyttöä hyväkseni.
Hän oli sinä iltana puhunut pojasta, johon oli ollut kovasti rakastunut, mutta poika oli vain hylännyt hänet. Se oli masentanut tyttöä kovasti.
Nyt hän vain teki ihmiselle, joka oli suostunut tulemaan syömään luokseen samalla tavalla.
En vain ymmärtänyt.
Olinko minä niin kamala ihminen, että minusta ei ollut ystäväksi?
Kaiken kokemani jälkeen; kaikki kauhun vuosieni jälkeen; kaiken sen jälkeen, mitä olin saanut elämässäni nähdä – ei en vain voinut hyväksyä olevani ihminen, jonka kaikki vain hylkäävät.
Kirjoitin melko häijyn kirjeen tytölle.
Kaduin kirjettä muutamaa tuntia sen jälkeen, kun olin tiputtanut sen postiin.
Marsin seuraavana aamuna varhain tytön kämpän ovelle ja koputin ovea.
Hän tuli avamaan yöpuvussa, lattialla nukkuin tytön naispuolinen kaveri patjalla, tyttö kipiti yöpuvussaan sänkyyn piiloon kuuntelemaan asiaani.
Totesin jotain mielipidettäni kevyesti ja sanoin, että sen hetken jälkeen, en halunut nähtä tyttö millään tasolla silmieni edessä. Hän sai sanoa nyt asiansa ja sen jälkeen mitään puheväliä tai mitään vastaavaa ei enää koskaan ollut.
Ainoa asia, jonka tyttö oikeasti sanoi oli, että hän oli nähnyt minut edellisiltana kaupunkilla ja oli virhe, että oli kutsunut minut syömään.
Seisoin siinä pienessä opiskelija kämpässä hetken, totesin:” Menen nyt ja en kuule sinusta enää mitään tämän jälkeen koskaan,” poistuin asunnosta ja minua huimasi.

Näin hänet vielä kerran elämässäni kaukaa kerran. Hän veti jotain poikaa tanssilattialle paikassa, jossa eräs nuori nainen oli ehdottanut melko suorasukaisesti sänkyyn menoa ja olin kieltäytynyt. Minua oli masentanut tuolla hetkellä.

Ajattelen mielelläni tuota tyttöä kana-aivona. Säälin usein niitä ihmisiä, joiden kanssa hän on tekemisissä, sillä tyttö on mielestäni pinnallisuuden perikuva. Ihminen joka vain on tyhmä.
Mutta olenko kana-aivo minä, joka suostuin menemään tuntemattoman ihmisen luokse syömään? Olenko kana-aivo, koska en silloin uskonut pinnallisiin suhteisiin, vaan uskoin ihmisten välillä olevan aina jotain muuta. Olinko kana-aivo, koska uskoin ihmisyyteen.
Tytöllä oli yksi lempilause:” Kuulun kokomukseen, koska muut puolueet ovat lössöjä ja pelkureita.”
Ehkä hälytyskelloni olisi pitänyt tuosta lauseesta alkaa soimaan. Jos ihminen valitsee puolueensa sen mukaan, kuinka agressiivinen puolue on, jotain on pielessä. Ehkä tyttö oli vain psykon naispuolinen versio?
No psyko oli avoimesti mitä oli. Hän sentään ilmoitti suoraan tulevaisuuden ammattinsa olevan ammattirikollinen. Tyttö ilmoitti haluavansa tehdä jotain hyvää maailmassa. Jessus! Ihan oikeasti.

Tämä oli tarina.
Lukija voi itse päätellä oliko kyseessä nuorten epämääräistä jahkailua suhde-elämässä vai kertoiko tarina jotain oikeasti erään nuoren naisen elämän katsomuksista. Voin sanoa nuoren naisen puolustukseksi, että minun näkemykseni asiasta on oma subjektiivinen puoleni – hän ehkä ei näe kokemattomuuttaa asiaa samalla tavalla. Ehkä oikea sana olisikin tästä tytöstä ollut: kokematon ja naivi. Tytön hupakko, joka ei tuntenut itseään tai muita ihmisiä lainkaan. Pelkkä pinnallikko.

Joidenkin viikkojen juttu, joka merkitsi kuintenkin minun elämääni paljon. Moni päätös syntyi juuri kerranneeni tapahtuman seurauksena. Olin muuttanut mielipiteeni tämän olemattoman kokemuksen perusteella. Enää en luottaisi kehenkään ihmiseen millään tasolla. Minusta tuli kova.

Ehkä juuri koska kovetin itseni aloin menestyä.
Ikävää mutta totta.
En kuitenkaan anna sitä koskaan anteeksi kana-aivotytölle. Hän vei minulta lopullisesti uskon, että hyviä ihmisiä oli. En ollut vielä aikuinen hänen jälkeensä, mutta minusta oli tulossa minä – ja siitä en ole kovinkaan ylpeä.
Tiedän, jotkut voivat olla toista mieltä. Minä en.
Kirjoitn tämän kymmenessä minuutissa, joten olen pahoillani tarinan tasoa. Uskon kuitenkin asiani tulleen selväksi.
Toivon niin.