kuvia sanoilla

Se pieni yritti nauttia rauhasta, kun siihen tuli tilaisuus.
Se pieni piti pienestä jännityksestä.
Terveestä jännityksestä, johon ei liittynyt piina.
Kiipeileminen kallioilla oli tervettä jännitystä.

Tosin ehkä jo hieman epäilyttäävää, mikäli kiipeilyä harrasti jäisinä talvipäivinä.
Kalliolta oli hienot näkymät ja niiden katselu oli täynnä voiton huumaa, jos oli onnistunut nousemaan jäistä rinnettä ylös.
Paikoin liukastuminen olisi merkinyt vakavaa vahinkoittumista, sillä putous oli melkoinen.
Tämä fakta juolahti joskus sen pienen mieleen, mutta elämä ei ollut niin nautinnollista, että olisi ollut mielekästä pelätä hengen puolesta muuta kuin vaiston varaisesti.

Toisinaan se pieni jopa toivoi, että olisi kompastunut ja pudonnut.
Koskaan niin ei tapahtunut, vaan tasapaino oli aina halussa.

Toisinaan sitä pientä suututti, että kukaan ei ollut kehumassa rohkeutta, sillä rohkeutta löytyi.
Rohkeutta oli paljon enemmän kuin monilla muilla; varsinkaan niillä jotka jatkuvasti jaksoivat piinata.
Useat piinaajista olivat peräti tyhmiä ja muisti oli kovin hataraa.
” Silloin kun viidenellä luokalla se ekaluokkalainen hakkasi…”

Se pieni oli pitkään tujottanut yhtä piinaajaa tästä väitteestä, jolla ei ollut minkäänlaista totuuden perään. Tapahtuma oli tapahtunut kolmannella luokalla.
Sitä ei ollut edes vaikeata muistaa.
Piinaajan aivot olivat sammalta.
Se pieni antoin anteeksi.
Hän oli kuullut, että tämä piinaaja oli lähes eunukki. Tälle oli huhun mukaan pitänyt tehdä joku leikkaus.
Se pieni oli sisällään hyvillään.
Oikeutta jaetaan elämässä aina toisinaan.

Kallion huipulla se pieni antoin tuuleen puhaltaa hiuksiinsa ja olla valtias.
Tänne ei juuri kukaan uskaltanut kiivetä keskitalven viimalla.
Ei vaikka täältä näkyi niin kauas.
Miten kaunis olikaan oranssiin värjäytyvä taivas sataman yllä.

Minä kestän vaikka mitä!
Hetkellinen tunne, sillä kovin heikko se pieni oli romahduksen iskiessä. Mutta kallion laella, adrenaalia täynnä, voimaa puhkuen, se pieni oli jotain.
Hän oli sankari!