Yläasteen rehtorin huone oli suuri tilava sali – kunniotettava huone.
Rehtorin pöydän edessä oli tuoli. Ei yhtä upea nahkatuoli kuin rehtorilla, mutta sellainen ihan istuttava.Seinillä oli kookkaat kirjahyllyt. Vaalean ruskeita. Kalliin näköisiä.
Hyllyillä oli kirjoja. Seinillä oli jokunen taulu.
Huoneen yleissävy oli vaalean ruskea ja sitä pehmensi kauniisti rehtorin takana olevasta seinän kokoisesta ikkunasta paistava talvinen valo.
Taivas oli tyhjä ja sininen. Pakkasta oli paljon.
Sitä pientä pelotti.
Se pieni oli jäänyt kiinni.
Isän nimikirjoituksen väärentämisestä.
Sitä pientä oli masentanut eräänä päivänä paljon. Piti mennä puutöitä tekemään, missä kaikki nauroivat sen pienen taitamattomuudelle ja koko ajan piti olla skarppina ja valmiina keksimään jokin juttu, minkä avulla pystyisi piiloutumaan huomiolta. Jos kiusaajia häiritsi pieninkin yksityiskohta, he osasivat käyttää tilannetta hyväkseen, kun opettaja oli poissa.
Ja opettajahan oli enemmän poissa kuin paikalla.
Se pieni oli ollut muutaman päivän poissa väittäen olevansa sairas. Hermot eivät olleet kestäneet.
Nyt siinä sitten kestettiin rehtorin moitteet ja saatiin jälki-istunto.
Isäkin moitti.
Se pieni oli apea. Mutta sehän ei ollut mitään uutta.
Merkinnät RSS-syötteenä