Minulla oli hienot henkselit. Ne pitivät äidin tekemiä housuja ylhäällä, ja minä pidin hekseleistäni. Ne olivat värikkäät.
Se alkoi pian kouluvuoden alkamisen jälkeen.
” Että henkselit o naurettavia,” kuulin käytävällä.
Naurua.
Luokassa joku asettui istumaan taakseni.
” Kato näillä voi tehdä näin,” nauroi ilkeä ääni takanani.
Äänen kantaja tarttui henkseleihini ja veti niitä. Ne läimäyttivät selkääni. Ei se kipeää tehnyt oikeasti, mutta minulla oli surkea olo. Mikä muka henkseleissä oli väärin.
Sitä jatkui.
Ajan kuluttua kysyin äidiltä.
” Äiti voisiko näitä housuja tiukentaa niin, että en tarvitse enää henkseleitä?”
Äiti oli ompelija. Hän hymyili ja toteutti toiveeni. Ehkä kiusaaminen väheni nyt?
En enää käyttänyt henkseleitä, mutta se ei auttanut. Takanani istuvat alkoivat ampumaa pyyhekumilla selkääni. Sellainen kynästä ja kumilangasta tehty häkerrys, joka toimi.
Kuinka kauan tätä kestää vielä? Pitääkö huomenna tulla taas kouluun. Yritin iltaisin pysyä hereillä mahdollisimman pitkään, että saatoin nauttia ajasta, kun kukaan ei kiusannut. Nukahdin aina, vaikka kuinka yritin.
Merkinnät RSS-syötteenä