kuvia sanoilla

Veistotunnit olivat kaameimpia, kuten tuli mainittua jossain blogitekstissä ohimennen.

Se pieni ei ollut käsistään taitava.
Hän oli suorastaan surkea veistäjä.
Kun muut tekivät hienoja teoksia, se pieni vielä yritti ja yritti, mutta ei koskaan saanut täydellistä työtä aikaan.
Kerran erään pienoisveneen kanssa opettaja joutui auttamaan paljon suunnittelussa, että työ saatiin alulle.
Oli naurettavaa jos opettaja joutui auttamaan.
Siitä naurettiin koko luokan voimin, kun opettaja oli mennyt taas jonnekin käsittämättömän pitkäksi ajaksi.

Opettajien ei pidä suojella pikkuisia, vaan edes auttaa pahoin vointia.
Tämän se pieni oli oppinut veistotunneilta.

Kerran eräs kiusaajista ahdisti sen pienen välinevarastoon.
Se kiusaaja halusi postimerkin itselleen.
Tiesi että sillä pienellä oli postimerkkejä.
Se pieni ei tiennyt, miten tiesi.
Se alkoi tankkamaan, että sen pienen piti tuoda hänelle postimerkin. Jonkun arvokkaan merkin.
Tankkasi vaatimustaan varmaan tunnin.
Se pieni yritti pistää vastaan.
Se pieni yritti olla ystävällinen.
Mutta painostus oli kova.
” Sun pitää tuoda mulle merkki!”
Sitä pientä alkoi painostus itketyttämään.
Opettaja taisi tulla jossain vaiheessa luokkaan ja kuuli, että se pieni itki varastossa päin.
” Sen päälle tippui tavaraa,” selitti se kiusaaja.
” Eikö tippunutkin,” se kiusaaja kysyi siltä pikkuiselta.
Piti sanoa että, joo niin siinä kävi.

Se pikkuinen toi postimerkin kiusaajalle. Mahdollisemman arvottoman.
Se kiusaaja ei edes tuntenut merkkejä, vaan piti sitä arvokkaana.
Hienoa kun joku on edes sinisilmäinen.

Sillä pienellä oli kuitenkin surkea olo.
Se pelkäsi veistotunteja entistä enemmän.
Sai niiden ajattelemisesta stressiä viikonloppuisin ja näki painajaisia.

Elämä on julmaa laulua.
Miksi jotkut ihmiset ovat niin heikkoja kuin minä, se pieni kysyi itseltään.
Onko minun tarkoitus elää?
Se pieni halusi hyvää vain kaikille.