Armeijan harmaissa.
Matkalla kohti ilmoittautumista varuskuntaan.
Bussi oli täysi.
Mikä oli rasittavampaa kuin hiljaa jolkutteleva bussi, jossa kuljettaja piti päällä kamalaa radiokanavaa kovalla äänellä ja kaikki penkit olivat tupaten täynnä.
Vieressä istui vähän pyöreä pitkä hiuksinen vaaleaverikkö. Nätit kasvot.
Tuli juttua.
Ihan vaan kysyin vaaleaveriköltä jotain.
Hän oli töissä huoltoasemalla.
”Pidän välivuotta”, hän kertoi,” Ehkä yritän yliopistoon opiskelemaan.”
Puhelimme kaikenlaista. Kerroin armeijasta. En edes muista enää, mitä kaikkea kerroin.
Olen kova kertomaan, kun olen oikealla tuulella.
Tytön pysäkki oli edessä.
” He me voimme tavata sitten siellä…” hän sanoi yhteisen kotikaupunkimme nimen.
Olin tyhmä tai sitten olin realisti. Olisi ollut oikein tässä kysyä, kun tyttö otti lahti, hänen puhelinnumeroaan.
Mutta sanoin:” tuskin.”
”Ai miksei?” tyttö kysyi äänellä joka tarkoitti, miten tehtäisii se mahdolliseksi.
” Ei siellä koskaan tapaa ketään,” minä kuitenkin sanoin.
” Ai,” tyttö sanoi,” Minun on mentävä.”
Idiootti.
Miksi et edes mennyt moikkaamaan myyjää sinne huoltamolle, kun oli siihen tilaisuus?
Vai teinkö sittenkään virhettä?
En koskaan saa tietää totuutta.
Merkinnät RSS-syötteenä