kuvia sanoilla

Hei sinne!

Nousen ylös vähän yli neljä. Minulla on sekava olo ja silmissäni on väsymys. Nukuttaa.
On pimeää vielä. Kesäisin tähän samaan aikaan valo tulvii lämpimästi sisään ikkunasta ja tervehtii minua. Nyt minua tervehtii pimeyden viitta. ’Pimeydessä on hyvä vaeltaa’, muistelen eräässä vanhassa rakkaassa klassikossa laulettavan. En ala tarkistamaan onko sanan muoto tarkalleen tuo. Minä vain kirjoitan sen, koska nyt tuntuu hyvältä kirjoittaa niin. Jos olisi kuumaa voisi kuvitella, että on yhä lämpimän täkin alla. Toisinaan hotellihuoneissa, joissa on aina lämmitys käsittämättömän kuumalla, saatan aamuyön tunteina vetää tuon illuusion sisälleni.
Ei se ei onnistu nyt.

On viileää. Ei niin viileää kuin lumikuningattaren valtakunnassa ulkona.

Tai…
Ei tuota voi kutsua lumikuningattaren valtakunnaksi.

Ulkona on korkeitaan harjoittelevan velho-oppilaan talvi; sellaisen velhon, jolta taikavoimat ovat pahasti ehtyneet, eikä lumi ja pakkasloitsu oikein ole mennyt tänä talvena putkeen.
Leikittelen ajatuksella päässäni. Mietin sivublogin aloittamista, jossa maalailisin toisella tyylillä fantasiamaailmaa, joka palaa sisälläni odottamassa syntymää.

Se potkii.
Se lyö.

Mietin kolmessasadassa sivussa uinuvaa päätekelettäni koneeni kovalevyllä.
Huokaisen.
Yritin eilen motivoida itseäni taas jatkamaan sen kirjoittamista.
Yritin potkia itseäni.
Yritin hahmottaa keskustelua pienessä omakotitalon yläkerran vuokrakämpässä; keskustelua, joka antaisi uusia linjauksia lopun tapahtumiin.
Niin helppoa jos saisi inspiraatiota. Vaivatonta.
En tiedä, miksi puran tässä blogissani tätä ajatusta. Turhautumistani. Ehkä koska ajatukseni pyörivät ilkeästi kehää yrittäessäni nukkua. Revin auki menneisyyden haavojani. Yritin ymmärtää itseäni. Analysoin.

Itseanalysointi on raskasta puuhaa. Avaa sisäisen peilinsä ja katsoo, kuka katsoo takaisin.
” Kerro, kerro kuvastin, kuka hitossa sinä olet?” kysyn ja pyydän saman tien anteeksi kiroilua.
Kuvastimesta katsoo kaksijakoinen hahmo takaisin.
” Minä olen sinä,” se vastaa.
Olipa naivi vastaus.
Minä olin naivi eilen.
Istuin pizzeriassa niin monien ihmisten keskellä. Kuulin kun eräs myyjä veti latteuden esiin kauempana pöydässä. Latteus kuului:” Paras duunari suomelle on se jätkä joka juo ja polttaa ja tekee kovasti työtä ja järjestää itsensä hautaan ennen eläkeikää.”

Mainitsin latteudesta vieressäni istuvalle vanhemmalle miehelle.
Hän oli aivan toista mieltä.
Osoitti, miksi lause oli lattea.
” Mieti miten kalliiksi tulee, kun se sama jätkä joutuu sairaalaan maksakirroosin takia, ajaa autolla humallassa lasten yli, hakkaa vaimoaan ja niin edelleen. Tulee kalliiksi,” sanat tiivistettynä.
Kansantaloutta.

Totta. Latteus oli kumottu. Vai oliko? Oli se, jouduin tunnustamaan itselleni.

Totta oli myös toinen lause:” Lottoaminen sen sijaan on valtiolle kannattavaa, sillä lotossa on vain vähän kustannuksia valtiolle ja se tuottaa niin monella kuitenkin jollain tavalla hyvää.”
Luetteloita ja syitä, miksi näin on. Jokainen voi tahollaan miettiä tätä itse. En ala perustelemaan.
Monella tavalla vähemmän latteampi totuus kuin edellinen.

Olin siis osoittanut olevani naivi illalla. Olin myös osoittanut olevani hiljainen, koska minulla ei lopulta ollut siinä pizza pöydässä paljon sanomista.
Se hiljainen kuten aina.

Ilmastoitilaite hurisee. Sellaista uneliasta huminaa.
Viestittelin hetken edellisiltana erään novelistin kanssa. Näytin hänelle joskus aikoja sitten jonkun palan silloisesta tekeleestäni. Tosin edellisiltana hän ei tiennyt kuka olen. Ei edes sitä, että minä tiesin kuka hän on. Kävimme vain keskustelua tuntemattomina ihmisinä ja hän tietenkin kehui olevansa novelisti. Hyvä yritys, kirjoitin takaisin, mutta et vielä siltikään ole kirjoittanut enemmän kuin minä. Tiedän ettei hän uskonut lausettani.

Hän on perfektionisti.
Hän kääntää noveleitaan useille kielille ja yrittää menestyä kovin ulkomaan markkinoilla.

Upeata.

Jollakin on yritystä ja kunnian himoa. Uusin kieli on kuulema arabia. Hieman olen skeptinen näihin kehuihin, joita hän itsestään laukoo. Mutta jos kirjoittaa tarpeeksi lopulta aukenee ura.
Johanna sinisalo tulee pakosta mieleen. Oli erään kaukaisen opiskelututun kaveri. Kirjoittajasolu, joka teki juttuja ajan kuluksi toisilleen. Niistä yksikään ei tietääkseni koskaan tullut julkaisuun tai ainakaan niin paljon, että niistä voisi mainita tästä. Johanna taisi olla joukon ainoa, jolle on nimeä tullut myöhemmin.
Mutta ei hänelläkään niin paljon, että nimi merkitsi suurille joukoille jotain. Korkeintaan jos muistaa hänet käsikirjoittajana ja tajuaa katsoneensa useita tarinoita televisiosta, jotka ovat tämän naisen käsialaa.
Kirjoittaminen on työtä varjossa. Se on usein kertakäyttötavaraa – kirjoitukset.

Tai…
Ei aina.

Minulla on ’kirjastohuone’ täynnä kirjoja, joihin palaan aina ajoittain. Kävelen hyllylle ja poimin teoksen käsiini. Luen siitä pätkän, jostain keskeltä; jonkin lauseen, josta olen pitänyt kovasti. Laitan kirjan kiinni ja luen toista kirjaa. Yöpöydälläni on kasa kirjoja, joita luen satunnaisin välein. Aivan liian monta kirjaa.

Ajatuksia pimeässä yössä.
Tai…
Ei enää yö ole.
On jo aamu.
Kello on viisi.
Olen kirjoittanut tätä kolmekymmentä minuuttia. Välillä kävellyt olohuoneseen ja juonut vettä ja katsonut sälekaihtimien läpi tuonne ulos. Olen melko varma, että lisään kirjoitusmyllyyni tulta ja alan kirjoittaamaan tämän itsetutkiskelevan ja nopean blogin kanssa vuolasta tyyliäni satelevan ystävän. Toinen asia on toteutuuko ajatus.

Olen niin monta kerta päättänyt sitä ja tätä, mutta aika vain ei riitä kaikkeen. Pitäisi olla joku, jonka kanssa voisi näitä kirjoittaa.

Ketään toista ei vain ole.
Niin harva innostuu nykyään parikirjoittamisesta, vaikka yhdessä usein saa paljon enemmän aikaan.

Miksi aikaa on niin vähän aina? Voisiko jossain olla suuri automaatti, josta voisi kolikon kanssa paukuttaa tililleen aikaa. Paljon aikaa.

Aika olisi tarpeeseen!

Sillä…
Kyllä, tuo libreoffice-dokkari kaipaa kahta sataa sivua itseensä, jotta se olisi valmis.
Vain hemmentin kaksisataa sivua.
Mistä ihmeestä saan siihen sytkäytyksen, että latelen sanoja ja tarinaa eteenpäin. Kokonainen maailma odottaa syntymää.
Niin monta novelia.
Niin monta ihmiskuvausta.
Niin monta sisäistä tuntemusta.
En voi niiden mennä hukkaa.

Tämä oli avautuminen. Avoin kirje tuntemattomalle. Tätä kutsutaan blogipostaukseksi.
Luen joskus ’suurten’ kirjailijoiden blogeja. Yleensä petyn. Ne ovat latteita kuin hauta.
Mutta jotkut ihmiset rakentavatkin statustaan rahan ympärille. He tekevät sanoillaan palkkapussin sisältöä. Miksi antaa ilmaiseksi asioita, joista pitää saada elämänsä leipä?
Kirjailijat harvoin ovat open-source tuottajia.
Paitsi…
Stephen king on kirjoittanut muistaakseni kaksikin kirjaa bloggaamalla =)
Vaikka vihasin stephen kingin ensimmäistä kirjaa, niin hän myöhemmin petrasi merkittävästi. Tosin samaa paikalla junnaamista on edelleen, mutta lemmikkieläinten hautausmaa on edelleen karmein kirja jota on kirjoitettu. En suositele heikkohermoisille. Heikko hermoisten kannattaa lukea koko musta torni sarja läpi.
Stephen on itsekin roolissa kirjassa ja hän kuolee yhdessä kirjassa. Murhataan.
Itseironiaa kirjailijalta?
Mutta stephen setä on toisinaan melkoisen pitkästyttävä kirjoittaja. Toisinaan taas hyvinkin mukaansa tempaava.

Kirjoittaminen on…
Niin kirjoittaminen on haastavaa.

Pitää lopettaa tämä vuodatus.
Hyvää aamua/päivää/yötä sinulle lukijani. Toivottavasti kaikki menee hyvin ja elämä ei ole kovin kieronlainen. Minä hymyilen sinulle ja toivotan lauseen, joka minulle niin usein sanottiin eräällä ovella Norjan tunturilla.
” Hello, How are you? Did you sleep well?” islannin murteella puhallettuja lauseita. Pidin niitä latteina. Eivät ne olleet. En vain tajunnut asiaa.

t:
R.

P.S lattea sanaa käytettiin monta kertaa ja pyydän sitä anteeksi. Muita virheitä en pyydä anteeksi.