Se pikkuinen piti valoleikistä.
Leikin säännöt olivat yksinkertaiset.
Piti olla pimeää. Mitä pimeämpää, sitä parempi.
Kaikilla piti olla taskulamput.
Yksi piiloutui korttelin alueelle, mielummin pimeiden puurivitalokokonaisuuksien labyriittimaisille pihoille. Kaikki muut etsivät sitä yhtä.
Mutta ajan saatossa kiinniottamisesta tuli vaikeaa.
Ei enää riittänyt että näki.
Kerran se pieni kohtasi takaa-ajettavan eräällä kapealla talojen välisellä käytävällä.
Kiinniotettava hihkui: ” Sä et mua kiinni saa mitenkään. Ei kannata edes yrittää. Olet liian heikko.”
Se kiinniotettava oli sen pikkuisen jonkinlainen ystävä.
Sanat satuttivat.
Se pikkuinen yritti ottaa kiinni, mutta kiinniotettava käytti voimiaan eikä se pikkuinen halunut tehdä koskaan pahaa.
Kiinniotettava pääsi karkuun.
Mutta leikkiin osallistuminen oli silti kivaa, vaikka koskaan ei voinut ottaa ketään kiinni. Oltiin joukolla liikeellä ja sillä pienellä oli tunne, että kuului oikeasti yhteen muiden kanssa.
Yhteenkuuluvaisuuden tunne on kovin tärkeää pienenä.
Hyväksyntä.
Merkinnät RSS-syötteenä