Tennis oli nautintojani. Pyöreän pallon seuraaminen ja sen lyöminen verkon toiselle puolelle tuotti mielihyvää. En edes osaa sanoa, kuinka paljon se toi mielihyvää. Urheilua, josta nautin.
Se oli se kesä, kun sain palkkapussini presidentin kanslian tililtä. Pitkä kuuma, ja ukkosen riivaama kesä.
Merellä välkehtivien ukkosten myrsky hiveli silmää, kun vain ymmärsi paeta isoja painavia sadepisaroita pakoon hyvissä ajoin.
Olin saanut kirjeen, joka mietitytti minua paljon. Se oli kutsu. Luokkakokouskutsu.
Luokkakokouskutsu.
Kirjeessä oli puhelinnumero ja toivomus, että ehtisin tulemaan ja ilmoittautuisin numeroon. Kirje oli matkannut outoja reittejä pitkin, ennen kuin oli löytänyt perille tänne suojattuun paikkaan.
Päätin soittaa. Puhella vähän. Ehkä olisi joku syy mennä luokkakokoukseen. En mitenkään keksinyt, mikä sellainen syy voisi olla, mutta päätin soittaa.
Lihava tyttö vastasi toisella puolella. Hän oli aina ollut sellainen neutraali neitonen, joka ei mitenkään ollut vaikuttanut elämääni.
Sivu henkilö.
Ei kiusaajia.
Ei auttajia.
Ei ystävä.
Neutraali.
” Tämä kirje on kyllä aika outoon osoitteeseen mennyt alunperin,” puhuin puhelimessa.
” No tuollaisen osoitten sain rekisteristä,” selitti tyttö toisessa päässä.
” Onko moni ilmoittautunut?” kysyin. Mietin että jos tietäisin keitä on tulossa, niin ehkä itsekin saattaisin mennä. Ihan noin teoreettisesti.
” Jotkut ovat jo ilmoittautuneet, mutta varmasti lisää ilmoittautuu. Tuletko sinä?” toisella puolella oleva ääni kysyi.
” En tiedä. Ehkä en taida tulla.” sanoi.
” Tulisit nyt,” tyttö pyysi.
Miksi minä olisin tullut. Yhdeksän vuotta helvettiä riitti – minulla ei ollut haluja muistella noita aikoja. Ne ystävätkin, joita minulla luokassa oli ollut, olivat ajat sitten hylänneet ystävyyteeni, koska olin romahtanut lopulta niin täydellisesti.
Ei heidän tarvitse tietää mitenkään myöhemmistä vaiheistani.
En mennyt.
Vuosia myöhemmin olen miettinyt, oliko ratkaisu oikein. Uskon kuitenkin että oli.
Merkinnät RSS-syötteenä