Genevejärven rannalla oli ukkosmyrsky.
Pilvet järven yläpuolella olivat mielettömän synkkiä ja vesi oli vaahtopäillä. Pelastusalus hyppi korkeissa aalloissa hakemaan keskellä järveä melovaa kanottia pois.
Seison kaupungin rannan kivetyksellä ja katsoin näytelmää. Kohta sataisi.
” Mennää pois,” sanoi mukanai oleva ystävä.
Järven ympärillä kohosivat alpit. Niiden majesteettisten huippujen levossa oli tämä pieni talojen kokoelma, geneve.
Terveyssisar oli puhunut sille pienelle alpeista. Se oli niinä aikoina, kun se pieni oli keksinyt mikreenin, jonka avulla saattoi päästä päivän päätteeksi puhumaan terveyssisaren kanssa; pako retki siltä psykopaatilta, joka yritti tehdä siitä pienestä aivotonta zombieta, joka tottelisi kuin koira kaikkia käskyjä.
Sisar hento sininen kontrolloi mikreenilääkkeen käyttöä. Kyseli kuinka usein se pieni otti lääkettä. Ei se pieni käyttänyt lääkettä lainkaan, mutta kertoi satuja ja kuunteli kertomuksia alpeista.
Nyt täällä tuulen ja tulevan myrskyn äärellä toive noiden majesteettisten olentojen näkemisestä oli toteutunut. Kaukana olivat ajat, kun se pieni sinnitteli elämänsä puolesta.
Tällä rannalla oli rauhallista.
Yhdellä rannalla niistä kaikista, jossa olin käynyt.
Alppien rauha.
Merkinnät RSS-syötteenä