kuvia sanoilla

Norjassa.
Tunturilla.
Loppukesä.
Lämmintä.

Meitä oli pieni ryhmä siinä koolla. Olin ainoa suomalainen kuten aina ollessani muualla.
Kirkaan keltatukkainen Cameron Diaz tyylinen nainen piti puhetta. Kertoi tarinoita ja kysyi meiltä asioita.
Jonkinlaista valmeentautumista.
” Näytät väsyneeltä?” Cameron Diazin näköinen kysyi minulta.
” Vähän olenkin,” vastasin.
” Miksi?”
” Kuhan vain olen. Tällaista sattuu. Se menee ohi pian,” vastasin. En silloin vielä tiennyt, miksi minua toisinaan väsytti. Hyvä niin. Ihmisen on syytä olla onnellinen.

Toinen muistikuva tule pakosta mieleeni.
Cameron Diazin näköinen rahaa minut portaikkoon puhumaan.
Hän on vihainen.
” Miksi aina puhut sanojeni päälle?” hän katsoo minua hermostunut ilmi kasvoilla. Viha silmissään.
Ja minä.
Totta!
Alan itkemään.
” Olen yrittänyt lopettaa. Heti kun huomasin, että se kiusaa,” selitin. Totta. Mutta miksi piti alkaa itkemään.
” No älä nyt,” Cameron Diazin näköinen lohduttaa minua englanniksi. ”Sattuu tuota.”
Hänen ilmeensä on sulanut.
Hymyilee.

Muistan häntä kuitenkin mielummin näkynä siellä aidan vieressä. Suuri ja ihmeellinen nainen.
Hieno muistikuva.
Vuotta myöhemmin emme edes enää tervehtineet toisiamme.
Tosi pinnallinen tapaus.
Puhui aina selän takana.
Hymyili kauniisti, mutta hymyn takana saattoi olla piru.
” Minulla oli kerran poikakaveri, koti ja paikka johon saattoi mennä yöksi. Jotain oli kuitenkin väärin. Kaipasin vapautta ja elämää,” hän kertoi itsestään.
Mietin myöhemmin toisinaan, että elämä ei ehkä halunnut niin pirullista naista luokseen ja oli ohjannut pois.
Poikakaverille kävi tuuria.
Minulla myös.
Luojan kiitos, että ei ole elämässäni enää!

Kaunis muisto kuitenkin
Cameron Diazin näköinen aidan vieressä.
Hymyilen.
Muistoja on hyvä olla.
Ja arvoituksia myös.
Minun elämässäni on paljon arvoituksia.
Niihin kannattaa tottua.