kuvia sanoilla

Lahjakkuutena tanssi.
Kuuntelin kertomusta lahjakkuudesta.
Tanssista.
Miten ihminen kertoi, kuinka hän oppi askeleet lihasmuistin kautta. Ne olivat vain yhtä.
Ylioppilaskokeessa.
” Hermostuttaako sinua?” kysyy valvoja oppilaalta, jonka jalka käy kirjoittaessa.
” Ei,” anteeksi.
Liike loppuu.
Lihasmuisti oli tullut ajatuksiin ja alkanut elämään omaa elämäänsä. Ottanut askelia, lentänyt huoneen poikki.
Kertomus on ihmeellinen.
Olen kateellinen.
Miksi jotkut ihmiset ovat niin taitavia.
Ääni nousee lauluksi.
En koskaan ole osannut laulaa. Lauluni kuulostaa kamalalta. En tiedä johtuuko se kolmannen luokan opettajasta.
”Laulakaa nauhalle,” Opettaja oli selittänyt,” Voitte kuunnella ääntänne sitten jälkikäteen ja oppia mitä muuttaa.”
Minun ääneni oli ollut kamalaa.
Oli ollut suoranaista kidutusta kuunella sitä. Miksi minulla oli niin huono ääni?
Oliko tuo muisto syynä, että laulu ei ollut ystäväni, vaan pelkäsi ilmaista itseäni.
Olen katsonut monta uskomattoman hyvää laulajaa. Ihmisiä, joiden ääni kohoaa korkeuksiin.
Olen katellinen heille. Minun ääneni katoaa virtuaalisen netin syövereihin, eikä se ole edes laulua. Vain sanoja. Merkitsemättömiä sanoja.

Jokaisella on jotain, sanoi kertomusta kertonut tanssija, joka oli sanonut hyvästi tanssimiselle. Hän oli valinnut toisen tien. Sanojen tien. Itsensä ilmaisun tien. Julkkiksen roolin, vaikka ei sitä halunutkaan.

Rooli jota itse en koskaan halua. Siinä on liikaa pinnallisuutta. En tarkoita pinnalisuudella pinnan ja kauneuden katsomista; kun puhun pinnallisuudesta tarkoitan tapaa käsitellä ihmisiä; tapaa käyttää heitä hetken ja sitten unohtaa. Tuo on pinnallisuutta. Jokainen ihminen on arvokas. Jokaisella ihmisellä on merkitystä. Jokainen ihminen on muistamisen arvoinen.
He kaikki ovat.
Jokainen heistä on oikeutettu tulla kuultaviksi.

Eräässä elokuvassa pyydettiin pitämään päiväkirjaa. Pyytäjä ei halunut, että kerrotaan kuinka sairas oli; ei miten vihasi äitipuoltaan;ei veljen tai siskon rumuudesta; ei silikoonirintojen tarpeesta – Hän halusi tietää, millaisia ihmisiä ympärärillä oli? Mitä ihmiset puhuivat? Miten nämä reakoivat asioihin? Hän halusi tietää, miten maailma ympärillä rakentuu.

Ihmiset ovat tärkeintä, Mutta tärkeää on myös maku, tunne, tuoksu, valo, varjot ja tunnelma.
Kaikki on tärkeää.
Minä en osaa tanssia oikeita tansseja.
Mutta toivoisin osaavani tanssia sanoilla.
Joskus ehkä osasin, mutta nykyään.
Toiveita ja kirjoitusvirheitä vain.
Elämä on sellaista.

Onneksi maailmassa on lahjakkuuksia, jotka parantavat elämämme.