kuvia sanoilla

Tämä on tarina.
Tarinat eivät ole totta.
Kannattaa muistaa.
Se nimi on talvihetki, imelä tarina, mutta aamun ratoksi kietaistu taivaalle.

Se on luminen päivä. Lunta on satanut kuin kaatamalla sillä viikolla. Talvipakkanen on pysynyt lämpöisissä lukemissa, siis lähellä viittä astetta – pakkasta tietenkin.
”Katso, valoilmiö,” oli Jutta sanonut yhtenä päivänä tuleessaan Mikon kanssa kaupunkilta. Auton moottori surrasi alla ja pieni Joonas Jutan sylissä sai valon säteen silmiinsä. Heilutti kättään ja sanoi Tää, tää.
” Se on aurinko,” Jutta sanoi, naputti lastaan nenästä ja kohensi tämän asentoa.
” Tää tää,” Joonas jatkoi ja alkoi nauramaan. Kun aurinko painui takaisin pilven taa, Joonas vaihtoi itkuun.
Ihan kuin kaukokäädintä olisi käytetty.
” No, no,” Jutta moitti lastaan ja heilutteli tätä.
” Nuo autot jarruttavat, hidasta,” Jutta huomauttaa siinä lastaan hiljentäessä miehelleen.
” Joo, Joo,” Mikko tokaiseen, ” Voisitko antaa minun edelleen ajaa ja keskity sinä vaan sen lapsen paijaamiseen.”
” Osaan tehdä monia asioita yhtäaikaa,” Jutta kuittaa Mikon toteamuksen ja rapsuttaa Joonaksen hiuksia.
Poika vaikenee.
Poika alkaa nukkumaan.

Kotipihalle.
Aivan omakotitalo.
Nuorena pitää rakentaa talo ja saada lapset ja kaikki – Heidän molempien mielipide, sekä Jutan ja Mikon. Joten Mikko rakensi talon, pienen talon isänsä ja veljiensä avustuksella.
Se oli kovaa aikaa, kun Juttakin vielä oli raskaana.
He olivat yhä yhdessä, joten koettelemukset ovat tehty kestämistä varten.

Auto pienen talon autokatokseen ja pihalle. Ulkoilma oli kostean tuntuista ja kylmää.
Viheliäisen kylmää.
” Missä minun kurkkupastilini ovat.” Jutta mietti ääneen siinä auton vierellä, siinä ison lumikasan luona.
Joskus Mikosta tuntui, etteivät taivaan lumet enää mahtuneet pihalle. Tältä tuntui varsinkin aamuisin, kun piti herätä lumilapio käsissään ja silmät sirillään. Ja varsinkin silloin kuin kaupunkin lumikola-auto oli heittänyt talon liittymään käsittämättömän kasan lunta, joka vain piti kaivaa pois, että pääsi autolla pihasta.
” Taisit laittaa ne auton hansikaslokeroon,” Mikko ilmoitti.

Joonas heilutti taas kättäään. Sanoi jotain.
” Jaksaisitko hetken olla maassa?” Jutta kysyi pikkuiselta. Tällä oli terhakkaat lumihaalarit päällään. Sellaiset siniset, joissa oli jo jonkun kerran ryömitty takapihalla sen jälkeen, kun iskä oli luonut lumet.
Takapihan nurmikolla, jonka tilaa saattoi kesällä murehtia.
”Tää tää,” pieni sanoi.
Jutta laski pikkuisen lumihangen viereen ja kiirehti hakemaan kurkkupastillia autosta. Mikko rompsutti talon ulko-ovella jo ja heilui lumiharjan kanssa portailla.

Joonas oli lumikasan vierellä ja tujotti siinä jotain. Se otti sen käteensä.

Kyllä, kurkkupastillit olivat auton hansikaslokerossa. Jutta kyhäisi kurkkuaan ja oli tyytyväinen löytöönsä.
Takaa kuului ääni.
”Äi-ti,” sellainen riemun kiljaisu.
Jutta hämmentyi ja käänsi päätään. Oliko Joonas puhunut.
Joonaksella oli jotain käsissään, jota se esitteli innoissaan.
Jotain jäätynyttä.
Koiranpaskaa selvästi.
” Joonas!”
Huuto sai pikku Joonaksen nauramaan enemmän ja avamaan suutaan. Tätä oli maistettaava.
Se oli kovaa.
Kuin karkki!
Jutta juoksi nopeasti lapsen luo.
Nappasi paskan palan pois tämän käsistä. Joonaksen ilmi muuttui. Se huusi ja kovaa. Siltä oli otettu jotain tärkeää pois ja tuntui pahalta.
” Katso nyt mitä syöt!” Jutta kirkui lapselleen ja heitti ruskean köntin niin kauas kuin sai.
” Katso nyt Mikko, mistä helvetistä pihalle oli ilmestynyt koiran paskaa!” Jutta huutaa miehelleen-
”Äi-ti” sanoo Joonas.
” Jutta,” Mikko sanoo. Etäänpänä.
” No mitä,” vaimo vastaa kireänä.
” Joonas puhuu”
” Puhuu?”
” Se kutsuu sinua äidiksi.”
Jutan katse palaa takaisin lapseen, joka ei enää itke. Se katsoo suurilla silmillään äitiä.
Raivo on poissa äidin sisältä.
Ensimmäiset sanat.
Minun lapseni, Jutta miettii.
Ja outoa. Maailma tuntui pysähtyvän siihä hetkeksi. Jutta tujottaa pientä Joonasta.
” Pian menet kouluun ja et enää syö koiran paskaa pihalla. Ja sitten muutat pois kotoa ja uhohdat meidät,” hän huomaa sanovansa, ” Mutta nyt olet minulle rakas, pikku koiranpaskan syöjä.”
Jutta puristaa lastaan tiukasti itseään vastaan. Mikko katsoo vähän matkan päästä ja ajattelee.
Rakastan vaimoani.