Katsoin artistia.
Kuuluisat ihmiset ovat sellaisia.
Omalaatuisia.
Kesäloma oli ohi ja artisti tuli käytävällä vastaan. Vanhempi nainen jonka hiukset olivat mielettömästi kiharalla ja laskeutuivat kuin meri olkapäille. Nahkatakkinainen, kova rokkimimmi.
” Moi!” nainen huudahtaa minut nähedessää, Vetäisee syleilyynsä ja halaa,” Miten loma menii,” rutistaa yhä häpeilemättämästi olkapäitäni. Ei lainkaan estoja.
Artisti.
”Kiitos hyvin,” vastaan tahdikaasti.
Artisti kertoo, mitä hänelle on tapahtunut lomalla.
Keikkoja.
Onko se lomaa?
Puhuu minulle kuin olisi paras ystävä, jota ei ole nähnyt aikoihin.
Imartelevaa, mutta mikään siinä ei ole totta.
He ovat omankaltaisia ihmisiä.
Artistit.
Olen tuntenut heitä aivan liikaa.
Ketään heistä ei ole ollut ystäväni.
He ovat olleet vain ihmisiä, jotka tiedän.
Artisti sanoo minulle vieläkin moi, kun nähdään.
Lähettää terveisiä.
Kysyy aina niistä paikoista, joissa ollaan oltu.
Muistatko?
Hymy aina.
Karisma aina.
Oman kaltaisia ihmisiä.
Minusta ei olisi artistiksi.-
Merkinnät RSS-syötteenä