Tämä tapahtui tilkkutäkkikoulun takana.
Sillä nuorella oli ensimmäinen huonekaveri – armeijaa ei oteta huomioon.
Huonekaveri oli pitkä vaalea hiuksinen poika, josta näki, että hän on pohjanmaalta; myös kuuli, että hän on pohjanmaalta.
” Minä olen pohjanmaalta,” hän kertoi,” Seinäjoen läheltä.”
Heillä oli huone. Keskellä huonetta oli iso työpöytä ja työpöydän kummallakin puolella oli sänky.
Se nuori nukkui sisään käytäessä oikealla puolella ja se pohjanmaan poika vasemmalla puolella.
Huonekaveri oli puhelias, mutta hidas sanainen. Sellainen tyyppi, joka puki sanottavansa tarkoin miettimisen jälkeen. Niin siitä nuoresta tuntui.
Se nuori saattoi ajatella tästä tyypistä.
Ihan ystävä.
Se talo jossa asuttiin oli puutalo. Iso puutatalo. Talossa oli monta asuntoa ja kaksi kerrosta. Ylimmässä kerroksessa asuivat tytöt, joita oli monta. Pimeinä iltoina ylhäältä saattoi kuulla painavia askelten tömähdyksiä.
Se nuori ei koskaan käynyt yläkerrassa. Kukaan ei pyytänyt käymään.
Se nuori oli tarkka, ettei häiritse ketään tai aiheuta mieliharmia.
Aina piti saada kutsu.
Se nuori oli todella naivi, mutta nuoret ovat sellaisia.
Sisäänkäynti huoneeseen oli keittiöstä; televisio ja jotain missä saattoi tehdä ruokaa halutessaan. Jääkaappi.
Keittiön takana oli eteinen ja eteisen päässä toinen huone kahdelle muulle pojalle.
Kahdelle villille pojalle.
Toinen oli varsinainen naisten mies.
Sillä nuorella ei ollut tarkkaa käsitystä, kuinka monta paikan tyttöä se toinen valloitti.
Vastaus oli kuitenkin monta.
Myös se toinen iski naisen – varatun naisen siitä paikasta tilkkutäkkikoulun takana. Kauniin laulajatytön.
Mutta nuo tarinat eivät liity sen nuoren asuinkumppaniin, jonka mielimietteitä oli: ” Mietin mikä motiivi ihmisillä oli tänne tulemiseen.”
Seinänaapurien motiivi oli siitä nuoresta selvä.
Iskeä nuoria naisia.
Sen nuoren motiivini oli päästä pois kotikaupunkista.
Toinen motiivi oli miettiä ja lukea biologiaa. Noina aikoina sen nuoren unelmana oli yhä opiskella tuota jaloa ainetta. Paikka soi siihen mahdollisuuksia.
Ehkä sillä nuorellakin oli haaveena löytää itselleen tyttö, sellainen tyttö, jonka kanssa voisi olla loppuelämänsä.
Se oli harrashaave.
Haaveet ovat naiviutta ja se nuori oli tosi naivi.
Muilla oli muita motiveita.
Silmien motiivia en tiedä.
Ehkä ne lopulta olivat vain saada aikaa tulevaisuuden miettimiseen.
Silmän kaverilla, sillä pitkähiuksisella brunetilla – se unelmoi biologin urasta. Saman unelman jakoi moni muukin opiskelukaveri – niin opiskelemassa siellä oltiin – siellä tilkkutäkkikoulun takana.
Ja tekemässä muistoja.
Huonekaveri katosi joulun jälkeen. Lähti enempää selittämättä.
Se nuori olin pitänyt tästä rauhallisesta ihmisestä.
Vuosia, vuosia ja taas vuosia noiden aikojen jälkeen huonekaveri soitti minulle kerran.
Olimme kerran olleet yhdessä vaeltamassa – myöhemmin tilkkutäkkikoulusta lähdettyäni, ja olimme vähän aikaa pitäneet yhteyttä kirjoittamalla; hän oli ollut yksi monista kirjeenvaihtokavereistani.
” Minua kadutti, että lopetin kirjeenvaihdon silloin. Se on painanut mieltäni,” mies selitti puhelimessa.
” Siitä on jo aikaa,” sanoin. Hän oli ollut vain yksi monista kirjeenvaihtoystävistäni,” Älä muistele sitä.”
Hän kertoi olevansa sairaseläkkeellä.
Kysyin häneltä miksi.
Vaivoin hän kertoi.
Skitsofrenia.
Olin yllättynyt. En ollut huomannut sitä niinä aikoina tilkkutäkkikoulun takana. Olisi pitänyt tajuta. Olin kuullut jotain vihjailuja sairaudesta.
Lääkkeet ovat kuitenkin tehokkaita.
Se nuori oli todella ollut melkoisen sinisilmäinen pieni olento.
Niin paljon siltä oli jäänyt tajuamatta.
Vai oliko se vain pitänyt silmiään tahallaan kiinni, että olisi itse kestänyt.
Vaikeata sanoa.
Ne ajat ovat menneet.
Se nuori oli todella naivi.
Silmät sanoivat kerran puhuessaan kulman takana sille brunetille:” Mie olin kokeneempi,”
Silmät olivat oikeassa.
Se oli surullista.