kuvia sanoilla

Kokki oli karismaattinen mies.
Mietin toisinaan onko hyvien kokkien oltava karismaattisia. Onko tämä kokki yksi suurien kokkien klaanin jäsen; klaanin jonka jäseniä yhdistää karismaattisuus.
Tumma iho.
Afriikkalaisilla kokeilla on tapana omistaa musta ihon väri.
’Setä tuomon tupa’- ulkonäkö ja laaja hymy ja laajat valkeat hampaat. Hieman luisevat kasvot, hyvällä tavalla. Pitkä kasvojen muoto ja harmahtavan mustia hiuksia. Hoikka.
Tuolla ulkonäöllä kokkimme olisi päässyt hyvin hollywood-tähdeksi. Hänet olisi suorastaan vedetty hollywoodiin, jos joku agentti olisi oikeasti eksynyt keskelle pensaston täyttämää erämaata, vanhalle sisal-viljelmälle.
Joukko lapsia oli kerääntynyt ulkotalon luo. Se rakennuksen, jonka äärellä pidimme ikuista nuotiota. Sitä nuotiota, jossa vettä kiehutettiin. Näissä maisemissa vettä ei ollut syytä juoda raakana.

Joskus epäili juodessaan kuumennettua vettä, että oliko vettä yleensäkään syytä juoda afriikan alla, jos halusi välttyä taudeilta.
Suurien virvoitusjuomamerkkien suosio täällä oli kiistaton.
Peltipurkit täynnä puhdasta nestettä, joka tosin oli pilattu sokerilla.
Tai ainakin halusimme uskoa, että peltipurkkien sisältö oli puhdasta. Kukaan ei ollut koskaan tutkinut oliko näin.

Lapsia oli kolme.
Menossa oli leikki.
Lapset kertoivat satuja, mistä olivat kotoisin.
” Minä olen Nacalasta,” selitti yksi lapsi.
” Minä synnyin malawi-järven rannalla. Iso kala toi minut rantaan,” todisti toinen lapsi.
Kolmas kertoi pitkän tarinan, miten hän oli matkustanut Keniasta etelään isänsä ja äitinsä kanssa.

Kokki hekoitteli.
” Mistä sinä olet kotoisin? Täältäkö?” innostuin kysymään lasten leikkiä seuratessani.
” Minä olen Zimbaweesta,” kokki sanoi hymyillen leveää hymyään. Luottettavat kasvot.
” Ihanko totta?” kysyin hämmentyneenä, ” Mistä päin sieltä?”
” Läheltä hararea,” kokki selitti, ” vanhemmillani oli pikkuinen tila siellä.”
” Ajaa. Miten ajauduit tänne?” jatkoin uteluani.
” Pitkä tarina,” kokki puhdisti pannujamme. Hän alkaisi kohta tekemään päivällistä. Kaikki talon asukkaat eivät olleet vielä saapuneet ympäristöstä. Jopa Anna oli jossain muualla.
” Pitkät tarinat ovat kivoja,” yritin.
Kokki vain hymyili hymyään. Hän lähti viemään tavaroitaan kohti keittiötä. Astiat olivat tarpeeksi puhtaita ja nuotiolla kuumennutta vettä saattoi käyttää ruanlaittoon.
”Mitä tänään on?” kysäisin.
” Riisiä ja tomaattikeittoa,” kokki hymyili.
Samaa kuin edellisenä päivänä ja sitä edellisenä; edellisviikolla oli ollut makeaa perunaa ja tomattikastiketta. Olin pitänyt siitä enemmän.

Totta, täällä ruokavaliossa olisi hieman säätämistä, mutta sitä varten meillä oli isot määrät vitamiinitabletteja mukana. Ja aina oli ruan lisäksi leipää ja hedelmiä, kuten banaania.
Ei täällä nälkään kuollut, mutta sanotaan että jos kaipasi laihdutuskuuria, niin tämä korpimaa oli omiaan tarkoitukseen.
Laihtuminen oli sataprosenttisen varma.
Painosta riippumatta.
Toinen asia oli kestikö näitä oloja. Luulisin että näillä korkeuksilla perusfysiikka pitää olla kunnossa.

Kerroin pienelle myylle, punatukkaiselle tytölle ja norjalaiselle likalle, joka oli roikkunut aikoinaan lillehamerin olympialaisten avajaisissa vuorenrinteellä esittämässä performanssia, kokkimme olevan zimbawesta kotoisin.
Olin tietenkin ottanut hänen sanansa todesta.
Päivää myöhemmin norjalaistyttö tuli puhumaan minulle.
” Ei kokki ole zimbawesta,” tyttö selitti,” Hän hämäsi sinua. Nauroi kuollakseen, kun puhuin asiasta. Kertoi, että hänellä oli ollut hauskaa. Sehän oli ollut lasten leikki ja sinä menit uskomaan,”
Norjalaistytön kasvoilla oli leveä hymy.
Samantapainen kuin kokillakin oli ollut.
Niin yksinkertainen ihminen minä olen.
Haluan uskoa asioita, vaikka kaikki merkit olivat puhuneet vastaan.
Olen sellainen.
Hyvä uskoinen idiootti.
Mutta onneksi en ole yksin.
Meitä on monia muitakin täällä.
Se lohduttaa!