kuvia sanoilla

Talvinen ilta.
Ei suomessa.
Norjassa.
Eräässä televisiohuoneessa.
Kiva tila. Isot kaksikulmasohva, sellainen joka seisoo ison television edessä; kaksi kulmaa kääntyy kohti televisiota. Kivoja tyynyjä. Harmahtavia kaikki, niin tyynyt kuin sohvakin. Lattia oli jonkinlaista levyä, ehkä parkettia.
Ja tietenkin.
Television vasemmalla puolella oli äänentoistoa varten hienoa varustusta, joka täydentyi suurilla kaiuttimilla.
Jumalainen huone ja niin puhdas.
Ei pölyn pölyä.

Se nuori oli katsomassa televisiota. Ei yksin.
” Tässä puhutaan kotimurretta,” selitti perienglantilaisen näköinen nuori nainen.
Elokuva, jota katsoimme oli Kellopeli-appelsiini. Tyttö piti elokuvasta.
Se nuori ei, mutta koska hän ei ollut koskaan nähnyt elokuvaa ja seura oli siedettävää. niin miksi ei?

Se oli outoa.
Katsella elokuvaa, jossa oli norjalainen tekstitys englantilaisen kanssa; Kumpikaan ei osannut lukea tekstiä, muta mitä tekstistä. Olihan puhe alkuperäistä.

Se nuori mietti oliko tyttö koskaan nähnyt elokuvaa, mutta jätti kysymättä.
He puhuivat vähän tytön kotikonnuista ja syistä miksi tämä oli täällä lumen saartamassa paikassa tunturien siimeksessä.

Kellopeli-appelsiini on melkoisen väkivaltainen elokuva. Jotenkin sen sankaria tulee sääli, vaikka se nuori olisi vaivatta saattanut löytää tästä muutaman nuoruutensa kauhun.

Onko kaikilla ihmisillä oikeus saada armahduksen teoistaan? Elokuva ei ole sitä mieltä, ja se nuori pohti ajatusta paljon.
Kyllä, lapsuuden pedoilla voisi antaa tuomiota – ainakin joillekin – samalla mitalla ja armottomasti.

Elokuvan sankari oli ansainnut kohtalonsa.
He eivä katsoneet elokuvaa loppuun – vain lähes loppuun.
Ei pienintä muistikuvaakaan enää miksi näin kävi.

Mutta tuo elokuva hetki jäi mieleen. Toive oli että jotain samallaista saisi kokea toistekin.
Toive oli kuitenkin turha.
Maailma ei ole toiveita varten.