Toimittajat radiossa puhuivat hernekeitosta.
Oli ratissa ja ohjasin autoa.
Oli rauhoittavaa kuunnella työmatkalla jonni joutavaa höpötystä.
” Kyllä varmasti löytyy samanlaisia ihmisiä kuin minä – eivät kaikki voi pitää hernekeitosta,” naisjuontaja selitti.
” Hernekeitto on kansallisruoka suomessa, siitä pitävät kaikki,” selitti miesjuontaja.
Käytiin väittelyä asiasta, johon liittyi suuri joukko kuuntelijoita viesteillään. Kaikki kehuivat hernekeittoa.
Minä en kehunut mielessäni.
Vihasin hernekeittoa.
Se pikkuinen oli jo vihannut hernekeittoa. Siitä tuli oksettava olo. Syvällä sisälläni huusi ainainen varoitus.
” Älä syö sitä, jos et halua yökyytellä!”
Minä en syö hernekeittoa.
Koulussa kukaan ei oikeastaan kiinnittänyt asiaan huomiota.
Ei myöskään siihen että en syönyt verilettua.
Syömistottumukset taisivat olla ainoa asia, joiden takia ei kiusattu.
Omituista.
Myöhemmin minulta on kysytty hämmästyneenä, että enkö syö hernekeittoa.
Vastaus on aina ollut sama.
En.
Teen tunnustuksen.
Olen myöhemmin syönyt kerran tuota ainetta, tosin kasvisversiota ilman lihaa,
Se oli kun opiskelin kasvien kasvatuksen ihmeitä kaukaisessa oppilaitoksessa.
Oli messut ja saatavilla ei ollut muuta.
En ollut kahteen päivään syönyt kunnolla ja olin kuolla nälkään.
Siinä nälässä pystyin syömään vihreää litkua.
Hetken se jopa saattoi maistua hyvältä.
Toista kertaa ihmettä ei ole tapahtunut.
Oksennan jo melkein hernekeiton tuoksussakin, joten ei.
En edellenkään syö tuota lientä.
Teki mieli laittaa viestiä naistoimittajalle.
” Minä, Minä, Minä olen samanlainen!”
Mutta siinä autoa ajaessa.
Tyhjä unelma.
Merkinnät RSS-syötteenä