kuvia sanoilla

Havaitsen ilmiön itsessäni.
Sitä kutsutaan masennukseksi. Sellainen turhuuden tunne, joka iskee silloin tällöin, kun suututtaa ettei pääse tekemään sitä tai tätä.
Olisin halunut lähteä jonnekin.
Olisin halunnut päiväällä jonkin kohteen, jonne kulkea.
Mutta pakkanen oli pistävää ja tuuli ilkeää, joten kävelemäänkään en voinut lähteä.
Kuntosalille?
Ei viistinyt.
Turhauttava olo.
Olisi halunut puhua jonkun kanssa. Vapauttaa ajatuksia.
Minkäs teet. Kenelle puhuisin?
Elämäi on yhä yksinäistä, kuten silloin joskus ennen.
Toki olen nähnyt paljon. Olen viettänyt yöni seitsämän naisen kanssa samassa hotellihuoneessa – jokaisen muslimin unelma – onneksi en ole muslimi. Olen puhunut filosofisia pariisin yössä. Olen katsonut kun leijonat savannilla metsästävät. Kaikkea en voi edes luetella tässä.
Mutta ihminen on aina yksin.
Koskaan ei ole paikalla sukulaissielua, joka on luona. Pari kertaa olen uskonut sellaisen löytäneeni ja pettynyt rankasti.
Ei sellaista ole.
Ihminen on aina yksin.
Tämä päätelmä saa minut masennuksiin tänä iltana.
Huomenna jatkan retkeäni muistoihin ja luon lisää tekstiä.
Tänään menen nukkumaan masentunein mielin.
Aamulla on paljon töitä ja paljon tehtävää.
Onneksi.