Lukioaikoina se nuori unelmoi suuresta mahtavasta yliopistosta.
Hän halusi olla biologi. Hän halusi tutkia maailman ihmeitä. Hän halusi pelastaa eläinkunnan kaikelta julmuudelta, joita ihmiset harrastivat.
Unelma vei sitä nuorta eteenpäin.
Hän ei uskonut unelman koskaan toteutuvan.
Vuosia, ikuisuus myöhemmin seison pienessä nuhjuisessa työhuojeessa, joka on tupaten täynnä papereita ja arkistokaappeja ja kaiken keskelle on saatu mahtumaan iso työpöytä. Saavutus oli vielä ahtaa vanhempi naisehenkilö kaiken keskelle. Nainen hymyilee.
Hän on oikein mukava.
Hän ottaa hakemuksen vastaan.
Hän kertoo, koska päätös on odotettavissa.
Tiedän että päätös on pelkkä muodollisuus. Se tulee sitten postissa myöhemmin.
Olen pakahtua tuohon hetkeen, vaikka se ei muuta mitenkään elämääni, eikä edes merkitse elämässäni juuri muuta kuin yhden vanhan unelman toteutumista.
Minusta on tullut maisteri.
Itseasiassa tuona hetkenä mietin, että opiskelu saattoi olla paljon mukavampaa kuin valmistelu. Sai oppia uusia asioita.
Vai opinko mitään.
En ainakaan valmistunut biologiksi, josta unelmoin. Kauan sitten luin vähän aikaa tuota ainetta, genetiikasta pidin.
Mutta eräs valmistunut biologi sanoi minulle, kun olin töissä kasvientutkimusasemalla kausityövoimana.
” Jumalattoman vaikeaa löytää hyviä töitä.”
Ja pidinkö minä sittenkään tulosten laskennasta?
Halusin elältä paljon luovempaa.
Minä löydin oman paikkani. Tai jonkinlaisen paikan kaiken hullunmyllyn keskeltä.
Olisi pitänyt uskoa isää heti alunperin ja unohtaa koko biologia ja keskittäytyä olleelliseen.
Merkinnät RSS-syötteenä