Sen pienen herätessä aamulla kaikki oli vielä kuten ennen.
Äiti nukkui.
Se oli hyvä asia, sillä äidillä oli ollut pitkään uni ongelmia. Ja hän oli sairastanut.
Äidin sairaus oli raskasta.
Piti mennä kouluun. Pelotti. Niin teki jokainen aamu.
Ylä-aste oli paljon pelottavampi ja yksinäisempi paikka kuin ne vuodet ala-asteella.
Positiivista.
Vuosia ei enää ollut kuin muutama jäljellä.
Muuttuuko sitten kaikki?
Koulupäivä oli ollut painostava. Mutta ei kamala. Miksi se pikkuinen pääsi kotiin asti sinä iltapäivänä? Psykoa pakoon?
Ehkä hän valmistautui liikuntatuntiin?
Mutta kotiin päästyään, kaikki oli toisin. Mikään ei enää voinut koskaan palata samanlaiseksi kuin ennen.
Äiti oli yhä sängyssä.
Äiti oli harmaan värinen.
Se pikkuinen tiesi heti, miksi äiti oli harmaa.
Mitään ei ollut tehtävissä.
Se pikkuinen meni alas talonmiehen ovelle. Hän kertoi mitä oli tapahtunut.
Tuli ambulanssi. Isä tuli johonkin aikaan. Poliisikin taisi käydä.
Pikkuinen itki sinä iltana.
Hän ei enää näkisi äitiään koskaan.
Merkinnät RSS-syötteenä